Vuonna 2015 kärjistynyt Euroopan pakolais- tai siirtolaiskriisi oli humanitaarinen katastrofi, joka johti samalla entistä syvempiin jakolinjoihin maahanmuuttomyönteisten ja -kriittisten kansalaisten välillä. Puheet kovenivat eikä ymmärrystä vastapuolen ajattelulle monesti juuri herunut. Kriisi kyllä oli mitä todellisin: Vuosina 2015 ja 2016 EU:sta haki turvapaikkaa yli 2,5 miljoonaa ihmistä. Matkalla yli Välimeren menehtyi kahdessa vuodessa noin 8 800 henkeä! Euroopan ulkorajojen ylityksistä noin 2,3 miljoonaa oli laittomia. (European Parliament 2017)
Suomessa kriittisimmät vaiheet käytiin läpi vuonna 2015. Tuolloin turvapaikkaa hakeneiden määrä, noin 32 500 ihmistä, lähes kymmenkertaistui edellisestä vuodesta. Uusia vastaanottoyksiköitä perustettiin 120, toisinaan jopa väkivaltaisten vastareaktioiden saattelemana. Hakemuksen jättäneistä lähes 1 900 sai myönteisen ja runsaat 1 300 kielteisen päätöksen. (Yle 2016)
Nykyinen hieman rauhallisempi vaihe tarjoaisi mahdollisuuden vuosien 2015-16 pakolais/siirtolaiskriisin perinpohjaiseen analyysiin. Ylen juuri esittämän kuusiosaisen BBC:n Exodus-televisiodokumentin (ks. mietteitäni tästä) ja monien muiden lähteiden kautta voi nykyisin saada varsin monipuolisen kuvan kyseisestä muuttoliikkeestä. Mutta millaisia argumentteja asiasta esitettiin noina vuosina ja millaisiin tietoihin perustuen? Millaisia mielikuvia luotiin ehkä tarkoitushakuisesti? Entä mitkä arvot ja intressit olivat kullekin toimijalle – mukaan lukien kirkolliset toimijat – käytännössä ensisijaisia?
Mainittakoon yhtenä vertailukohtana, että vuoden 1918 sisällissodan haavat alkoivat parantua vasta vuosikymmenten myötä. Jo kyseisen konfliktin nimeäminen on ollut melkoinen haaste. Euroopan pakolais/siirtolaiskriisi ei ole voinut olla suomalaisille läheskään yhtä vahvasti kansakuntaa jakava kokemus. Siten meillä pitäisi olla niin halutessamme kaikki edellytykset keskustella aiheesta perinpohjaisesti ja monipuolisesti.
Jos vastakkainasettelun jälkipuinti kuitenkin jää tekemättä onnistuneesti, sen negatiivisia vaikutuksia kansakuntamme hyvinvoinnille voi vain arvailla. Tilannetta voi verrata myös 1990-luvun laman jälkeiseen eriarvoistumiskehitykseen, jota ei ole nähdäkseni onnistuttu vieläkään käsittelemään kunnolla. Ihmisiä jaettiin estoitta voittajiin ja häviäjiin. Luottamuksen palauttaminen syrjäytyneeksi jääneisiin on edelleen pitkä tie, ja parantumattomat haavat ovat osaltaan kärjistäneet pakolais/siirtolaiskriisiä. Nyt vaikeatkin kysymykset on kohdattava selvästi ripeämmin ja määrätietoisemmin.
Yksi ensimmäisiä askeleita tällä tiellä on tunnustaa, että jo vuoropuhelun etiikan perusnormien kontekstuaalinen soveltaminen on aito haaste – sekä inhimillinen että älyllinen haaste! Ehkä asian käsittelyyn tarvittaisiin Totuus- ja sovintokomissio, ehkä jokin uudenlainen eettisen vuoropuhelun ja rauhankulttuurin foorumi.
Pakolais/siirtolaiskriisin kärjistyminen uudelleen on täysin mahdollista. Kehityskulkuja Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on vaikea ennakoida, eikä esimerkiksi Turkin ja EU:n sopimusta turvapaikanhakijoista voi pitää vakaana (Antypas & Yildiz 2018). Nykyisessä suhteellisessa suvantovaiheessa olisikin ehdottomasti kyettävä totuudelliseen keskusteluun menneistä vuosista ja kehitettävä määrätietoisesti yhteistä eettistä pohjaa tulevien, nykyisiä jakolinjoja mahdollisesti entisestään vahvistavien haasteiden kohtaamiseksi.
Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, on teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti
