Aakkosjärjestys on meille lähes itsestäänselvyys erilaisten hakuteosten ja tietosanakirjojen jäsennystapana. Tosin mahdollisia muitakin tapoja jäsentää löytyy erityisesti teosten sisällä. Esimerkiksi kasvi- tai sienikirjoissa materiaali saattaa olla ensin lajiteltu yläkategorioihin esimerkiksi lajien mukaan ja kuvia sisältävässä teoksessa samalla sivulla saatetaan haluta esittää hyvin samannäköisiä yksilöitä tunnistamisen helpottamiseksi. Laajat tietokirjat ovat kuitenkin pääsääntöisesti aakkostettuja ja aakkostaminen ymmärretään absoluuttiseksi aakkosjärjestykseksi, jossa tarkastellaan koko kirjainjonoa suhteessa seuraavaan sanaan.

Kuvassa Alphabetumin sivu, jolta löytyvät asiasanat “Tacere, taciturnitas” (olla hiljaa, hiljaisuus), “Talamus” (kamari) ja “Talentum” (talentti eli Uuden testamentin aikainen rahayksikkö). Kuva: Kansalliskirjasto, Fragmenta membranea, Th AA 115, 1v.

Keskiajalla aakkostus sen sijaan ei ollut itsestäänselvyys tai varsinkaan se, miten aakkostaminen tulisi tehdä. Aakkosjärjestystä oli toki käytetty jo antiikin aikana, mutta vasta 1100–1200-luvulla siitä kehittyi systemaattinen tiedonjäsentämisen muoto ja se yleistyi. Asian merkityksestä ja uutuusarvosta kertoo sekin, että aakkosjärjestys saatettiin mainita erikseen jopa teoksen otsikossa. Kun aakkosjärjestystä systematisoitiin, niin keskiajan oppineet keskustelivat erityisesti siitä, millä tavalla sanat tulisi aakkostaa. Onkin hyvin tavallista, että teoksen johdannossa ohjeistetaan lukijaa, minkä periaatteen mukaan teos on jäsennetty. Teos käsitettiin aakkosittain järjestetyksi, vaikka sanat olivat aakkostettu vain ensimmäisen kirjaimen mukaan. Varsin tyypillistä oli, että teos aakkostettiin kahden tai kolmen ensimmäisen kirjaimen mukaan. Toisaalta absoluuttinenkin aakkosjärjestys saattoi sisältää poikkeuksia esimerkiksi vaihtelevan ortografian eli kirjoitusasun takia tai siksi, että kantasanan johdokset haluttiin esittää peräkkäin. Esimerkiksi Mathias pyrki seuraamaan absoluuttista aakkosjärjestystä, mutta se saattaa paikoitellen poiketa nykylukijan näkemyksestä. Esimerkiksi sana Philosophia (filosofia) löytyy F:n kohdalta sanojen Filius (poika) ja Filum (lanka) välistä.

Aakkosjärjestystä myös vastustettiin, sillä jotkut näkivät sen maailmanjärjestyksen vastaisena. Maailma, jossa enkelit (angelus) tulisivat ennen Jumalaa (Deus) oli absurdi ajatus. Tietosanakirjoissa aakkosjärjestys levisikin ensin sellaisiin sanoihin, jotka koettiin vähempiarvoisiksi tai neutraaleiksi suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi kasvien tai kivien keskuudessa ei ollut hierarkiaa, joten ne voitiin hyvin käsitellä nimenmukaisessa järjestyksessä. Suurten tietosanakirjojen sisällä kuitenkin hierakinen ajattelu vallitsi ja esimerkiksi keskiajan tunnetuin ja levinnein tietosanakirja 1200-luvulla eläneen Bartholomaeus Englatilaisen (Anglicus) teos Asioiden ominaisuuksista (De proprietatibus rerum) on jaettu 18 kirjaan. Kirjoista ensimmäinen käsittelee Jumalaa ja sitä seuraavat enkelit, ihminen, ja lopulta muut luomakunnan osat. Kirjat sen sijaan ovat jäsennetty sisäisesti eri periaatteilla. Esimerkiksi ihmisen anatomiaa käsitelevässä kirjassa kuljetaan päästä kohti varpaita. Eläimet taas ovat jaettu kahteen kirjaan, lintuihin ja maaeläimiin, jotka seuraavat aakkosjärjestystä. Bartholomaeus koki kalat sen verran vähempiarvoisiksi olennoiksi, että niitä käsitellään vain yhdessä laajassa luvussa kirjassa, jonka teema on vesi. Aakkostusta voitiin kuitenkin hyödyntää myös niissä teoksissa, jotka olivat jäsennetty muulla tavoin ja niinpä monet Bartholomeuksen tietosanakirjan käsikirjoituskopiot sisältävät aakkosellisen hakemiston.

Erilaiset tavat jäsentää tietoa ja niiden kehitys keskiajalla oli yhteydessä kasvavaan tietohaun tarpeeseen ja laajeneviin teoksiin. Tiedonjäsennys ja tiedonhaun välineet syntyivät pikkuhiljaa uusien teoslajien koostamisen ”sivutuotteena”. Palataan näihin uusiin teoslajeihin ja tiedonhakumenetelmiin tässä blogissa tulevaisuudessa.

Lue lisää: Daly, L. W. (1967). Contributions to a history of alphabetization in Antiquity and the Middle Ages. Bruxelles: Latomus.

Rouse, R. H., & Rouse, M. A. (1990). The development of research tools in the thirteenth century. In M. A. Rouse & R. H. Rouse (Eds.), Authentic witnesses : approaches to medieval texts and manuscripts. Notre Dame, IN: University of Notre Dame Press.