Mathiaksen Alphabetumissa on ollut arviolta 3000 asiasanaa ja suuri osa näistä asiasanoista viittaa vähintään muutamaan – toisinaan jopa kymmeniin – eri lähteisiin. Kyseessä on siis kaikilla mittapuilla valtava teos. Minulta useimmin kysytty kysymys on, miten tällainen teos on koottu. Ohessa joitain pohdintoja aiheesta perustuen väitöskirjani lukuun Alphabetumin lähdeaineistosta ja vähän sen sivusta.
Ensimmäinen vaatimus teoksen kokoamiselle on aineiston saatavuus. Tulen väitöskirjassani esittämään, että aineistoa kerättiin pääasiassa toisista kokoomateoksista, kuten tietosanakirjoista ja Raamatun kommentaarien kokoomateoksista. Ne keräsivät yhteen valtavan määrän tietoa eri kirjoittajilta ja ne esittivät tiedon jäsennetymmässä muodossa, joka mahdollisti tehokkaan tiedon haun. Monet tällaiset teokset olivat myös hyvin suosittuja ja paremmin saatavilla kuin ensikäden lähteen. Aikana, jona hyvin varustetut kirjastot sisälsivät vain jotain satoja tai tuhansia niteitä, kokoomateoksilla oli erittäin keskeinen merkitys tiedon välittäjinä.
Miten tietoa sitten konkreettisesti kerättiin ja jäsennettiin, jotta saatiin aikaiseksi uusi kokonaisuus? Hyvän kuvan aiheesta antaa Alberto Cevolinin tutkimus Robert Grossetesten (n. 1170–1253) teoksesta Tabula distinctionum. Grossetesten Tabula on myös eräänlainen teologisen tiedon hakuteos, joka tunnetaan ehkä parhaiten sen omaperäisestä merkkeihin perustuvasta hakujärjestelmästä.
Cevolini esittää, että hakuteoksen kokoaminen alkoi asiasanojen luettelon laatimisesta. Tiedämme, että joissain teologissa hakuteoksissa hyödynnettiin Raamattu-konkordansseja sanojen valinnassa. Ne olivat hyvä lähtökohta, koska niissä lueteltiin Raamatun keskeinen sanasto valmiiksi aakkosjärjestyksessä ja mainittiin, missä kohdin Raamattua kyseisestä teemasta puhutaan.
Seuraavaksi vaiheeksi Cevolini esittää aineiston läpikäynnin ja sopivan materiaalin merkitsemisen käsikirjoituksiin. Grossetesten tapauksessa tästä onkin viitteitä, mutta kyseenalaistaisin sen, että oliko tämä aina välttämätöntä. Jos kokoomateosten tekijät olisivat merkinneet sopivaa materiaalia käyttämiinsä käsikirjoituskopioihin, olisi tästä säilynyt jälkiä varsin runsaasti. Läpikäymissäni aineistoissa en ole kuitenkaan törmännyt tällaisiin merkintöihin, enkä ole myöskään kirjallisuudessa törmännyt tällaiseen huomioon. Merkintöjen tekeminen lähteisiin tuntuu lisäksi ylimääräiseltä välivaiheelta.
Cevolinin mukaan seuraavaksi sopivaksi katsottu materiaali kopioitiin erillisille lappusille. Viitteitä tällaisista muistiinpanolapuista on säilynyt, mutta erittäin vähän. Ne olivat kertakäyttötavaraa ja menettivät merkityksensä, kun niiden sisältö oli kopioitu itse teokseen – samoin kuin mekään emme arkistoi ostoslistoja kaupassa käynnin jälkeen. Materiaaliksi kelpasivat yli jääneet pergamentin ja paperin palaset. Toisaalta aineistoa saatettiin koota myös jonkinlaisiin muistivihkoihin. Ruotsin käsikirjoitusaineistossa on jonkin verran hajanaista muistiinpanomateriaalia, jota olisi tulevaisuudessa kiinnostavaa käydä läpi tätä näkökulmaa silmällä pitäen. Olen jopa törmännyt sellaiseen aineistoon, jossa sivuille on merkitty aakkoset ja jätetty niiden alle tyhjää tilaa merkinnöille.
Kun aineisto oli koottu lapuille, laput järjestettiin ja kirjoitettiin puhtaaksi varsinaiseksi teokseksi. Tätä versiota saatettiin sittemmin jatkojalostaa, kun teoksesta tehtiin uusia kopioita esimerkiksi lisäämällä tai poistamalla materiaalia – tai järjestämällä sitä uudestaan, jos aineistoa oli päätynyt vahingossa väärään järjestykseen. Teokseen saatettiin myös lisätä käyttöä helpottavia ominaisuuksia, kuten hakemisto. Tästä syystä varsin suuresta osasta keskiaikaisia hakuteoksia oli saatavilla hieman toisistaan poikkeavia versioita.
Aiheesta lisää:
Cevolini, A. (2017). Making notae for scholarly retrieval: a Franciscan case study. In M. Teeuwen & I. van Renswoude (Eds.), The annotated book in the Early Middle Ages: practices of reading and writing (pp. 343–367). Turnhout, Belgium: Brepols.
Thomson, S. H. (1934). Grosseteste’s Topical Concordance of the Bible and the Fathers. Speculum, 9(2), 139–144.