Aikakoneen kyydissä

Yliopisto laatii uutta strategiaa, eli näkemystä tavoitteistaan ja omasta tulevaisuudestaan. Tämänkaltainen harjoitus tarvitsee syötteikseen monenlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Mahdollisia ja mahdottomia.

Mahdollisia tulevaisuudenkuvia tarvitaan tuomaan esiin se, mihin oman näkemyksemme mukaan voisimme päästä. Mahdottomia tarvitsemme kertomaan meille mitä haluamme, mutta mihin emme syystä tai toisesta kykene. Mahdottomat tulevaisuudenkuvat kertovat meille myös sen, mitä suin surmin emme halua tulevaisuudessa kohdata.

Mahdolliset tulevaisuuskuvat antavat suuntaa, mahdottomat patistavat kehittymään. Näitä miettiessämme on hyvä irtautua vakiintuneilta ajattelun urilta. Miksei suorastaan irrotella.

Irrottelua olemme harrastaneet rehtorin nimittämässä Visio400-ryhmässä. Sen tehtävänä on hahmotella, miltä Helsingin yliopisto – ja ympäröivä maailmamme – voisi näyttää vuonna 2040. Helsingin yliopisto täyttää 400 silloin vuotta.

Ei siis ihan tämän strategiakauden kysymyksiä. Toisaalta vuoteen 2040 on tästä hetkestä yhtä pitkä matka kuin vuoteen 1990, jolloin täyteen tuli 350 vuotta. Eli sehän on ihan tuossa nurkan takana!

Irrottelussa voi käyttää apuvälineitä, kuten esimerkiksi aikakonetta. Jokaisen yliopistolaisten pitäisi käyttää aikakonetta työnsä apuvälineenä päivittäin.

Omassa harjoituksessamme syötimme koneemme navigaattoriin siis vuoden 2040, ja perille päästyämme katsoimme taaksepäin miltä yliopistomme näytti vuonna 2015.

Ensimmäinen havainto oli kuinka hiljainen ja syrjäinen 375-vuotias yliopistomme oli. Vuonna 2040 maailman johtavat yliopistot olivat verkottuneet ja levittäytyneet pitkin ja poikin maailmaa tavalla, joka tuntui aikamatkaajasta häkellyttävältä. Pienemmät yliopistot olivat kiinnittyneet näihin verkkoihin kukin omilla tarttumapinnoillaan.

Vuonna 2015 vasta kansainvälistymisensä alkutaipaleella ollut Helsingin yliopisto vaikutti kuin koulun uudelta oppilaalta. Sillä oli muutama kaveri ja hyvä koulutodistus. Edellisessä koulussa se oli ollut luokan paras, mutta isommassa koulussa se oli vain yksi muiden joukossa. Vanhassa koulussa sitä oli kiusattu, sillä se oli pikkuisen erottunut muista.

Näimme kuitenkin yliopistolaisia innokkaissa rakennuspuuhissa. Askeleet kävivät joutuisasti ja monien kädet heiluivat vinhasti heidän puhuessaan. Jotkut istuivat hiljaa kuunnellen näitä viuhtojia. Monet vaikuttivat keskittyneiltä ja pohtivilta. Oli vaikea päätellä mitä he ajattelivat.

Sitten oli niitä, jotka tähyilivät huolestuneen oloisesti tulevaisuuteen. He olivat tehneet paksuja raportteja, joihin he olivat listanneet asioita, joissa he olivat joko epäonnistuneet tai joissa he olivat muuten vaan huonoja. He näkyivät ajattelevan niin, että heistä tulisi parempia jos he korjaisivat kaikki puutteensa. Eivätkä tekisi ollenkaan virheitä tulevaisuudessa.

He myös suhtautuivat epäluuloisesti niihin, jotka suhtautuivat iloisesti omiin saavutuksiinsa ja vahvuuksiinsa sekä ajattelivat hyödyntää niitä myös tulevaisuudessa. Vieressään heillä oli oikein paksuja pumaskoita, joihin he olivat keränneet listoja muiden tekemistä virheistä sekä siitä, missä nämä heidän mielestään olivat aivan erityisen huonoja.

Menneisyyteen tähyily oli kiehtovaa, mutta hetken jälkeen alkoi jo kyllästyttää. Olimmehan sentään tulevaisuudessa!

Ryhdyimmekin tarkastelemaan, miltä maailma näytti vuonna 2040. Katselimme 400-vuotisjuhliaan viettävää alma materiamme. Koska aikakoneemme on vielä prototyyppi, ei se vienyt kaikkia matkustajia samaan tulevaisuuteen.

Yhden sijaan meillä oli neljä erilaista Helsingin yliopistoa, jotka kaikki olivat päätyneet erilaisiin tulevaisuuksiin.

Yksi eli täysin globalisoituneessa, avoimessa maailmassa, jossa talouskasvu oli ollut huimaa. Moni asia oli kuitenkin muuttunut. Henkilökunta oli täysin kansainvälistä. Maailman yliopistojen välinen kilpailu oli kovaa. Opiskelijoiden liikkuvuus oli sekin kasvanut. Tämä teki koulutusalojen ja toiminnan suunnittelusta vaikeaa, koska maailma muuttui kaiken aikaa nopeasti. Yliopistojen lukumäärä ja organisaatiot tuntuivat olevan jatkuvassa liikkeessä.

Opettajat opettivat ja opiskelijat opiskelivat globaaleissa digitaalisissa luokkahuoneissa, jotka olivat auki kaiken aikaa. Tutkimusdatan ja -tulosten ja jopa ideoiden jakaminen ja kehittäminen oli paitsi virtuaalista myös reaaliaikaista. Joitakin yliopistoverkostojen hallintofunktioita oli keskitetty toiselle puolelle maailmaa. Ainakin hetkeksi aikaa.

Toinen eli samaten globalisoituneessa, mutta monia takaiskuja kokeneessa maailmassa. Taloustilanne oli tiukka ja kaikesta tuntui olevan puutetta. Koska rahat eivät olleet enää riittäneet entisen menon ylläpitoon, yliopisto oli joutunut keksimään uusia tapoja toimia. Se olikin älynnyt hajauttaa vastuuta ja suunnittelua sekä vaikutti hyvin joustavalta ja ketterältä.

Maailmalta tuli kaiken aikaa uusia ideoita ja ihmisiä Helsinkiin. Yliopisto myös korosti moraalista johtajuuttaan ja yhteiskunnallista hyödyllisyyttään, koska verorahojen vartijat ja muuta rahoittajat miettivät joka vuosi pitkään ennen kuin kukkaron nyörit heltisivät.

Kolmas oli joutunut maailmaan, jossa yhteydet muualle maailmaan olivat vähentyneet ja osin jopa katkenneet. Globaalit verkostot olivat ohentuneet. Taustalla oli ollut historioitsijoiden jo nimeämä ihmiskunnan suurten surujen ja epäonnen vuosikymmen, ”kamala kaksikymmenluku”. Hyvällä tuurilla Helsingin yliopiston ympäristö oli kuitenkin säästynyt pahimmilta katastrofeilta.

Rahaa edelleen oli, mutta Suomessa kuten muuallakin oli paljon vähemmän yliopistoja kuin vuonna 2015. Monet asiat olivat sulautuneet paikallisesti yhteen ja integroituneet. Siksi oli pidettävä huolta ennen muuta omasta lähiympäristöstä, josta melkein kaikki resurssitkin tulivat. Yliopistojen rehtori vietti usein pitkiä aikoja yksikseen yliopistomuseossa tai arkistossa virikkeitä ja neuvoja etsien.

Neljäs oli kaikista huono-onnisin. Kamala kaksikymmenluku oli iskenyt kaikella voimallaan myös Pohjois-Eurooppaan. Elettiin niukkuuden, kurjuuden ja huonojen yhteyksien aikaa. Yliopistossa ei ollut kuitenkin heitetty kaikkea toivoa.

Teologinen tiedekunta oli laajentunut voimakkaasti, koska ihmisten kiinnostus tuonpuoleiseen oli kasvussa. Lisäksi yliopistoon oli perustettu uusi deklinologinen tiedekunta, johon oli koottu rippeitä monista 2010-luvulla hyvin pärjänneistä aloista. Niukkuuden yhteiskunta kuitenkin edelleen jakoi vähiä varojaan yliopistolle, koska tuntui siltä, että ilman sitä eivät maailman asiat ikinä korjaantuisi.

Kaikki nämä neljä yliopistoa sijaitsivat erilaisissa tulevaisuuden maailmoissa. Joitakin yhtäläisyyksiä niissä kuitenkin oli. Kukaan ei uskonut pärjäävänsä ilman luottamusta omiin kykyihinsä ja tieteen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa ja tehdä siitä parempi. Opiskelijat tulivat joka vuosi opiskelemaan uteliaina ja intoa puhkuen.

Muu maailma odotti yliopistoilta sitä mitä ennenkin: suunnan näyttämistä, henkistä johtajuutta ja uskallusta käydä mahdottomilta tuntuvien ongelmien kimppuun.

 

Juhana Aunesluoma

Tutkimusjohtaja, Eurooppa-tutkimuksen verkosto

Visio400-ryhmän jäsen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *