Strategiaa ja visioita: YHDESSÄ ENEMMÄN

Yliopisto on perinteitä kunnioittava instituutio, mutta se on aina tähyillyt myös tulevaisuuteen. Niin tekee Helsingin yliopistokin. Parin viime vuosikymmenen ajan tulevaisuuden suunnittelu on saanut tarkemmat raamit, kun sitä on ahdettu muualta yhteiskunnasta lainattuihin paketteihin, joita strategioiksi ja visioiksi kutsutaan.

Kun Thomas Wilhemsson käytti puheessa vuonna 2009 ilmausta Huipulle ja yhteiskuntaan, hän ei varmaan aavistanut, että siinä se oli: yliopiston strategian kiteyttävä slogan moneksi vuodeksi. Vaikka ihan jokaiseen tutkijakammioon ja luentosaliin iskulause ei ole vielä ehtinyt tunkeutua, se on ollut hyvä ohjenuora, kun yliopisto on halunnut asemoida rooliaan Suomessa ja maailmassa.

Kun itse kuulin ensimmäistä kertaa Huipulle ja yhteiskuntaan –kehotuksen, ajattelin heti, että siinä yliopiston perustehtävät ovat saaneet osuvan, suorastaan nokkelan muodon. On kuitenkin tullut aika pohtia, voitaisiinko slogania tuoreuttaa. Yksi ehdotus on ollut paikallissijan vaihto: Huipulla ja yhteiskunnassa. Viesti ei olisi yhtä dynaaminen, mutta erityisesti yhteiskunnan osalta se kuvaisi paremmin yliopistoa. Yliopiston tarkoituksena ei ole olla jokin muusta yhteiskunnasta erillään oleva toimija, joka sitten levittää tietouttaan ja viisauttaan ympärilleen, vaan elimellinen osa yhteiskuntaa, jonka kanssa ollaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Nykyisessä strategiassaan yliopisto on määritellyt yleiseksi tavoitteekseen pyrkimyksen tietoon ja totuuteen. Arvopohjana ovat kriittisyys, luovuus, sivistys, autonomia ja hyvinvointi. Näitä arvoja ei ole tarkoitus muuttaa. Pari viritelmää niihin perustuviksi sloganeiksi: Tiedon avulla parempaan maailmaan, Kriittinen hyvinvoinnin rakentaja, Autonominen yhteistyökumppani. Ei kauhean nasevaa ja ehkä kiteytyksen pitäisi perustua johonkin muuhun, arvot ovat selkänoja joka tulevat esille muuta kautta.

Kiteytykseksi ehdotettu Globaali vaikuttaja – yhdessä niputtaa kolme tärkeää viestiä. Helsingin yliopisto toimii globaalissa ympäristössä, ei vain osana suomalaista yhteiskuntaa. Yliopisto ei halua vain seurata sivusta maailman menoa ja tutkia sen ilmiöitä, vaan se haluaa vaikuttaa siihen, millaisessa maailmassa lapsemme elävät. Tavoitellessaan tätä yliopisto ei voi toimia yksin. Kaikki siis tärkeitä viestejä, mutta slogan itsessään ei ole kovin napakka.

Yliopiston tavoitteita hyvin kuvaava sana on edelläkävijyys, jota Aalto yliopiston rehtori Tuula Teeri mielellään käyttää ja jota Turun yliopiston rehtori ja UNIFIn puheenjohtaja Kalervo Väänänen tarjosi, kun Tiede-Forumissa määriteltiin yliopistojen tehtävää. Hän totesi, että olisi hyvä, jos yliopisto olisi muuta yhteiskuntaa 10-15 vuotta edellä. Sloganiksi se vääntyisi esimerkiksi näin: Yliopisto – kriittinen edelläkävijä.

Esitän pohdittavaksi vielä yksinkertaisempaa kiteytystä: Yhdessä enemmän. Se voi aluksi tuntua vähän vaisulta ja kryptiseltä, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen se avaa (toivottavasti) monia tulkintoja.

Kiteytys kehottaa yhteistyöhön. Yliopisto ei halua eristäytyä muusta yhteiskunnasta, vaan se hakeutuu aktiivisesti kontaktiin muiden toimijoiden kanssa. Jotkut yliopistolaiset näkevät tässä sen vaaran, että yliopisto menettää samalla tärkeän roolinsa yhteiskunnan kriittisenä arvioijana. Minä en tätä pelkää. Suurempi vaara on se, että yliopisto ampuilee arrogantista ylhäisyydestään kriittisiä nuoliaan kohti yhteiskuntaa ilman että se pystyy todella vaikuttamaan asioiden kulkuun.

Yhdessä enemmän tarkoittaa myös tiiviimpää tieteidenvälistä yhteistyötä. Monet tutkijat ovat jo kyllästyneet kuulemaan monitieteisyydestä ja ilmiöpohjaisten tutkimuskysymysten tärkeydestä. He odottavat, milloin tällainen vouhotus menee vihdoin ohi. Minulla on sellainen vaikutelma, että elämme vasta uudenlaisen aikakauden ensimmäisiä vuosia. Tieteen kehittyminen tulee vielä pitkään saamaan voimakkaimmat sysäyksensä nimenomaan uudenlaisen tieteidenvälisen yhteistyön tuloksena.

Voisimme tehdä yhdessä paljon enemmän myös opetuksessa. Ajattelemme, että tutkintoasetuksen rakentavat seiniä, jotka rajaavat toimintamme raamit. Pahimmat siilot ovat kuitenkin meidän mielissämme. Tässäkin asiassa on menty paljon eteenpäin, mutta uskon, että muutaman vuoden päästä oppiaine- ja tiedekuntarajat ylittävä yhteistyö opetuksen järjestämisessä on enemmän arkipäivää kuin nyt. Siihen suuntaan meidän olisi ainakin kuljettava.

Yhdessä enemmän viittaa tietysti myös kansainväliseen yhteistyöhön. Parhailla tutkijoillamme on toki jo nytkin toimivat yhteistyöverkostot pitkin maailmaa, mutta jos vertaamme ajatusmallejamme ja toimintakulttuuriamme muihin länsimaihin, tulee vaikutelma, että olemme edelleen aika nurkkapatrioottisesti orientoitunut kansa.

Yhdessä enemmän viittaa myös opiskelijoihin rooliin yliopistossamme. Osaammeko tarjota heille riittävästi mahdollisuuksia osallistua tutkimushankkeisiimme? Moniko vuosittain valmistuvasta 2500 maisterista on saanut tehdä gradunsa osana laajempaa projektia? Jos emme näe opiskelua ja opetusta (ja tutkimusta) erillisinä asioina, vaan linkitämme ne paremmin toisiinsa, hyötyvät kaikki: opiskelijat saavat arvokasta kokemusta ja laitokset saavat hieman helpotusta resurssivajaukseen.

Siltä varalta, että joku koiranleuka vääntää ilmaukselle vielä yhden tulkinnan, teen sen itse. Miksi vain Yhdessä enemmän, miksei heti Kaikessa enemmän.

 

Arto Mustajoki 26.5.2015

Quo vadis, alma mater?

Millainen on opiskelijan unelmayliopisto? Nyt kun yliopisto uudistaa strategiaansa, kysymys vaatii vastausta. Oma näkemykseni tiivistyy muutamaan sanaan: yhteisöllinen, innostava ja poikkitieteellinen. Ajatus unelmien yliopistosta on hioutunut toiminnassani ylioppilaskunnassa ja lukemattomissa keskusteluissa muiden opiskelijoiden kanssa.

Yhteisöllisyys

Ilman ihmisiä ei olisi yliopistoa. Vielä ennen suurten ikäluokkien aikaa Helsingin yliopisto oli pieni ja tiivis yhteisö, jossa opiskelijat vihittiin oman tieteenalansa tutkijakuntaan. Professorit tunsivat oppilaansa ja fuksit vanhempien vuosikurssien opiskelijat. Yliopisto oli yhteisö.

Nykyisin noin joka kolmas opiskelija kokee yksinäisyyttä. Yhteisöllisyyden luominen ei ole helppoa 42 000 ihmisen organisaatiossa. Useiden sisäkkäisten yhteisöjen, opiskelijajärjestöjen ja tutkijoiden salaseurojen sekaan on helppo hukkua ja kadota. Yhteisöllisyys on kuitenkin yksi tärkeimpiä opintoja edistäviä tekijöitä, joka kiinnittää yliopistoon – ja saa vielä pitkään opintojen jälkeenkin muistelemaan lämmöllä alma materia.

Yhteisöllisyys, me-henki ja yhteinen identiteetti ovat myös yksi selkeä menestystekijä maailman huippukorkeakouluissa. Sarjassa Gossip Girl huippuoppilas Blair Waldorf on valmis tekemään mitä vain päästäkseen Yaleen, eikä pelkästään siksi, että kyseessä on Ivy League -yliopisto – vaan ollakseen yaleläinen. Yaleläisyyden toistuva symboli sarjassa on Blairin isän Yale-villapaita. Pieni konkreettinen symboli yhteisöllisyydestä, heimotunnus.

Yhteisöllisyys voi rakentua pienistä konkreettisistakin asioista, mutta tärkeintä lienee se, että jokainen toivotetaan yhteisöömme tervetulleeksi.

Innostava

Tieteen perustunne on uteliaisuus, ja uteliaisuus puolestaan on innostunut tunne. Oppiminen ja tutkiminen on todella vaikeaa ilman innostusta.

Keskustelin juuri hiljattain maailmanpolitiikan opiskelijan kanssa. Hän kertoi, että hänen vuosikurssinsa opiskelijoista kolmasosa oli vaihtanut oppiainetta, yliopistoa tai jopa opiskelumaata. Pohdimme yhdessä, mihin katosi se innostus, joka uusilla opiskelijoilla vielä hakuvaiheessa oli. Maailmanpolitiikan oppiainehan on yksi vaikeimmista hakukohteista Helsingin yliopistossa: vain viisitoista 500 hakijasta otetaan opiskelemaan. Tulimme lopputulokseen, että innostus katosi valtaville massaluennoille, loputtomiin kirjatentteihin ja yksinäiseen taisteluun opintokokonaisuuksien rekisteröintilomakkeita vastaan.

Innostusta ruokitaan hyvällä opetuksella ja ohjauksella. Usein kiinnostavimpia kursseja vetävät opettajat, jotka ovat tutkijoinakin innostuneita omasta aiheestaan. Ehkäpä peruskursseja pitäisikin vetää oman alansa kärkeen linnoittautuneen professorin sijaan lehtori, joka on innostunut opettamisesta ja opetuksen kehittämisestä. Hyvän opintojen ohjauksen merkitystä ei myöskään voi väheksyä, kun kyse on innostuksesta. Innostus ei kuole milloinkaan niin nopeasti kuin luennolla, jonka aihe ei vastaakaan odotuksia.

Poikkitieteellinen

Poikkitieteellisyys on yksi suuren, monialaisen yliopiston valttikorteista. Vain Helsingin yliopistossa biologit ja filosofit voivat pohtia yhdessä, johtaako ihmisen seksuaalisuus muiden lajien massakuolemaan tai minkälainen on vampyyrin seksuaalisuus, kuten tehtiin Biosynteesi-symposiossa vuonna 2013.

Juuri poikkitieteellisyyttä ruokkimalla yliopisto mahdollistaa yksittäisiä tieteenaloja laajemman yhteisöllisyyden ja ylläpitää innostusta. Globaalistuvan maailman ongelmat ovat myös niin monitahoisia, että niitä ei ratkaista ilman poikkitieteellistä yhteistyötä.

Minä haluan tulevaisuudessa sanoa alma materini olevan yhteisöllinen, innostava ja poikkitieteellinen yliopisto. Uskon, että sitä toivoo myös moni muu opiskelija. Toistaiseksi olemme vielä matkalla.

Mari Kyllönen

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta

Hallituksen puheenjohtaja

 

Aikakoneen kyydissä

Yliopisto laatii uutta strategiaa, eli näkemystä tavoitteistaan ja omasta tulevaisuudestaan. Tämänkaltainen harjoitus tarvitsee syötteikseen monenlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Mahdollisia ja mahdottomia.

Mahdollisia tulevaisuudenkuvia tarvitaan tuomaan esiin se, mihin oman näkemyksemme mukaan voisimme päästä. Mahdottomia tarvitsemme kertomaan meille mitä haluamme, mutta mihin emme syystä tai toisesta kykene. Mahdottomat tulevaisuudenkuvat kertovat meille myös sen, mitä suin surmin emme halua tulevaisuudessa kohdata.

Mahdolliset tulevaisuuskuvat antavat suuntaa, mahdottomat patistavat kehittymään. Näitä miettiessämme on hyvä irtautua vakiintuneilta ajattelun urilta. Miksei suorastaan irrotella.

Irrottelua olemme harrastaneet rehtorin nimittämässä Visio400-ryhmässä. Sen tehtävänä on hahmotella, miltä Helsingin yliopisto – ja ympäröivä maailmamme – voisi näyttää vuonna 2040. Helsingin yliopisto täyttää 400 silloin vuotta.

Ei siis ihan tämän strategiakauden kysymyksiä. Toisaalta vuoteen 2040 on tästä hetkestä yhtä pitkä matka kuin vuoteen 1990, jolloin täyteen tuli 350 vuotta. Eli sehän on ihan tuossa nurkan takana!

Irrottelussa voi käyttää apuvälineitä, kuten esimerkiksi aikakonetta. Jokaisen yliopistolaisten pitäisi käyttää aikakonetta työnsä apuvälineenä päivittäin.

Omassa harjoituksessamme syötimme koneemme navigaattoriin siis vuoden 2040, ja perille päästyämme katsoimme taaksepäin miltä yliopistomme näytti vuonna 2015.

Ensimmäinen havainto oli kuinka hiljainen ja syrjäinen 375-vuotias yliopistomme oli. Vuonna 2040 maailman johtavat yliopistot olivat verkottuneet ja levittäytyneet pitkin ja poikin maailmaa tavalla, joka tuntui aikamatkaajasta häkellyttävältä. Pienemmät yliopistot olivat kiinnittyneet näihin verkkoihin kukin omilla tarttumapinnoillaan.

Vuonna 2015 vasta kansainvälistymisensä alkutaipaleella ollut Helsingin yliopisto vaikutti kuin koulun uudelta oppilaalta. Sillä oli muutama kaveri ja hyvä koulutodistus. Edellisessä koulussa se oli ollut luokan paras, mutta isommassa koulussa se oli vain yksi muiden joukossa. Vanhassa koulussa sitä oli kiusattu, sillä se oli pikkuisen erottunut muista.

Näimme kuitenkin yliopistolaisia innokkaissa rakennuspuuhissa. Askeleet kävivät joutuisasti ja monien kädet heiluivat vinhasti heidän puhuessaan. Jotkut istuivat hiljaa kuunnellen näitä viuhtojia. Monet vaikuttivat keskittyneiltä ja pohtivilta. Oli vaikea päätellä mitä he ajattelivat.

Sitten oli niitä, jotka tähyilivät huolestuneen oloisesti tulevaisuuteen. He olivat tehneet paksuja raportteja, joihin he olivat listanneet asioita, joissa he olivat joko epäonnistuneet tai joissa he olivat muuten vaan huonoja. He näkyivät ajattelevan niin, että heistä tulisi parempia jos he korjaisivat kaikki puutteensa. Eivätkä tekisi ollenkaan virheitä tulevaisuudessa.

He myös suhtautuivat epäluuloisesti niihin, jotka suhtautuivat iloisesti omiin saavutuksiinsa ja vahvuuksiinsa sekä ajattelivat hyödyntää niitä myös tulevaisuudessa. Vieressään heillä oli oikein paksuja pumaskoita, joihin he olivat keränneet listoja muiden tekemistä virheistä sekä siitä, missä nämä heidän mielestään olivat aivan erityisen huonoja.

Menneisyyteen tähyily oli kiehtovaa, mutta hetken jälkeen alkoi jo kyllästyttää. Olimmehan sentään tulevaisuudessa!

Ryhdyimmekin tarkastelemaan, miltä maailma näytti vuonna 2040. Katselimme 400-vuotisjuhliaan viettävää alma materiamme. Koska aikakoneemme on vielä prototyyppi, ei se vienyt kaikkia matkustajia samaan tulevaisuuteen.

Yhden sijaan meillä oli neljä erilaista Helsingin yliopistoa, jotka kaikki olivat päätyneet erilaisiin tulevaisuuksiin.

Yksi eli täysin globalisoituneessa, avoimessa maailmassa, jossa talouskasvu oli ollut huimaa. Moni asia oli kuitenkin muuttunut. Henkilökunta oli täysin kansainvälistä. Maailman yliopistojen välinen kilpailu oli kovaa. Opiskelijoiden liikkuvuus oli sekin kasvanut. Tämä teki koulutusalojen ja toiminnan suunnittelusta vaikeaa, koska maailma muuttui kaiken aikaa nopeasti. Yliopistojen lukumäärä ja organisaatiot tuntuivat olevan jatkuvassa liikkeessä.

Opettajat opettivat ja opiskelijat opiskelivat globaaleissa digitaalisissa luokkahuoneissa, jotka olivat auki kaiken aikaa. Tutkimusdatan ja -tulosten ja jopa ideoiden jakaminen ja kehittäminen oli paitsi virtuaalista myös reaaliaikaista. Joitakin yliopistoverkostojen hallintofunktioita oli keskitetty toiselle puolelle maailmaa. Ainakin hetkeksi aikaa.

Toinen eli samaten globalisoituneessa, mutta monia takaiskuja kokeneessa maailmassa. Taloustilanne oli tiukka ja kaikesta tuntui olevan puutetta. Koska rahat eivät olleet enää riittäneet entisen menon ylläpitoon, yliopisto oli joutunut keksimään uusia tapoja toimia. Se olikin älynnyt hajauttaa vastuuta ja suunnittelua sekä vaikutti hyvin joustavalta ja ketterältä.

Maailmalta tuli kaiken aikaa uusia ideoita ja ihmisiä Helsinkiin. Yliopisto myös korosti moraalista johtajuuttaan ja yhteiskunnallista hyödyllisyyttään, koska verorahojen vartijat ja muuta rahoittajat miettivät joka vuosi pitkään ennen kuin kukkaron nyörit heltisivät.

Kolmas oli joutunut maailmaan, jossa yhteydet muualle maailmaan olivat vähentyneet ja osin jopa katkenneet. Globaalit verkostot olivat ohentuneet. Taustalla oli ollut historioitsijoiden jo nimeämä ihmiskunnan suurten surujen ja epäonnen vuosikymmen, ”kamala kaksikymmenluku”. Hyvällä tuurilla Helsingin yliopiston ympäristö oli kuitenkin säästynyt pahimmilta katastrofeilta.

Rahaa edelleen oli, mutta Suomessa kuten muuallakin oli paljon vähemmän yliopistoja kuin vuonna 2015. Monet asiat olivat sulautuneet paikallisesti yhteen ja integroituneet. Siksi oli pidettävä huolta ennen muuta omasta lähiympäristöstä, josta melkein kaikki resurssitkin tulivat. Yliopistojen rehtori vietti usein pitkiä aikoja yksikseen yliopistomuseossa tai arkistossa virikkeitä ja neuvoja etsien.

Neljäs oli kaikista huono-onnisin. Kamala kaksikymmenluku oli iskenyt kaikella voimallaan myös Pohjois-Eurooppaan. Elettiin niukkuuden, kurjuuden ja huonojen yhteyksien aikaa. Yliopistossa ei ollut kuitenkin heitetty kaikkea toivoa.

Teologinen tiedekunta oli laajentunut voimakkaasti, koska ihmisten kiinnostus tuonpuoleiseen oli kasvussa. Lisäksi yliopistoon oli perustettu uusi deklinologinen tiedekunta, johon oli koottu rippeitä monista 2010-luvulla hyvin pärjänneistä aloista. Niukkuuden yhteiskunta kuitenkin edelleen jakoi vähiä varojaan yliopistolle, koska tuntui siltä, että ilman sitä eivät maailman asiat ikinä korjaantuisi.

Kaikki nämä neljä yliopistoa sijaitsivat erilaisissa tulevaisuuden maailmoissa. Joitakin yhtäläisyyksiä niissä kuitenkin oli. Kukaan ei uskonut pärjäävänsä ilman luottamusta omiin kykyihinsä ja tieteen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa ja tehdä siitä parempi. Opiskelijat tulivat joka vuosi opiskelemaan uteliaina ja intoa puhkuen.

Muu maailma odotti yliopistoilta sitä mitä ennenkin: suunnan näyttämistä, henkistä johtajuutta ja uskallusta käydä mahdottomilta tuntuvien ongelmien kimppuun.

 

Juhana Aunesluoma

Tutkimusjohtaja, Eurooppa-tutkimuksen verkosto

Visio400-ryhmän jäsen

Kohti uutta visiota 2017-2020

Yliopisto kutsuu kaikkia ystäviään mukaan miettimään yliopiston tulevaisuutta! Vaikuttaa voit kommentoimalla blogia.

Universitetet inbjuder alla sina vänner att bidra till visionen om universitetets framtid! Kommentera bloggen.

The University invites all its friends to join in the planning of its future! You can have your say by commenting on the blog.