Helsingin yliopisto
Paluu normaalielämään tapahtui vauhdikkaasti, sillä jo tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen lähdin kotitalouteni toisen tutkijan kanssa kohti Kööpenhaminaa ja Nordic Geological Winter Meeting -konferenssia. Tavoite yhdistyi kätevästi sen kanssa, että hänellä oli tarvetta mitata 3D-skannerin avulla muutama Ruotsin Naturhistoriska Riksmuseetin ja Tanskan luonnonhistoriallisen museon kokoelmiin kuuluva meteoriitinkappale. Painavat laitteet oli helppo kuljettaa perille laivalla. Meille oli myös mieluisaa. Toisaalta minullekin oli ammatillisesti kiinnostavaa tavata Ruotsin geologisista kansalliskokoelmista vastaavat henkilöt. Meistä molemmista oli myös mielenkiintoista päästä matkustamaan Juutinrauman sillan yli, sillä seuraamme kiinnostuneina jännittävää Silta-draamasarjaa.
Tapahtumassa oli paljon vanhoja tuttuja ja useita uusia sellaisia. Erityisen mieluisana pidin sitä, että pohjoismaisen geologipalkinnon sai Páll Einarsson, Islannin seniorivulkanologi, joka edelleen toimii pohjoismaisten aktiivisten tulivuorten virallisena ihmisäänenä. Omat varsinaiset tulivuorihommani alkoivat nimenomaan hänen alaisuudessaan ollessani opiskelijavaihdossa Islannissa vuosina 2006-2007.
Tutkimusryhmälläni oli sattunut sellainen mäihä, että saimme puhua session alussa kolmen sarjana. Jussi S. Heinonen piti Karoo-aiheisen keynoten, Arto Luttinen jatkoi provinsiaalisuusaiheella ja minä lopetin pluumimaisella geokemiaesityksellä. Valmiiseen pöytään oli helppo tulla – yksin esiintyessä olisin joutunut käyttämään alustuksen paljon enemmän aikaa.
Olen pitänyt esityksiä melko paljon, ja viime vuonna yliopisto-opettajan ominaisuudessa luennoinkin. Jonkinlainen perstuntuma sopivasta asian määrästä on kyllä olemassa, mutta silti on valtavan vaikeaa olla eksakti. Tässäkin kokouksessa kävi niin, että poikkeuksetta jokainen veti esitelmänsä hieman yli tavoitteesta. Niin minäkin. Olin suunnitellut esitykseeni päätöskalvon, jonka jälkeen voisin vielä jatkaa hieman toiseen teeman puolelle ja kääriä kaiken sitten kokoon. Se oli turha toivo – pääsin kunnialla täsmälleen välilopetukseen saakka. Toinen teema jäi suosiolla käsittelemättä. Yleisöhän ei sitä tiedä, mutta minusta tuntuu, että henkilökohtainen tavoitteeni voisi ensi kerralla olla päästä loppuun ennen aikamerkkiä ja suoda aikaa kunnolliselle keskustelulle.
Aikatauluttaminen olisi ehkä helpompaa, jos koko esityksen harjoittelisi ilmaisumuotoja myöten valmiiksi. Se on hieno ja mielestäni arvokas tapa puhua. Silti omimmalta esiintymistavalta minulle tuntuu jonkinlainen puoli-improvisaatio. Tai no, vähemmän kuin puoli – tottakai kaikkien esiin tulevien seikkojen pitää olla valmisteltu, läpikäyty ja tiedossa. Minusta tuntuu silti helpoimmalta saavuttaa yleisön huomio silloin, kun onnistun esityksen aikana keksimään jonkin tavan tuoda haluttu ilmiö siihen hetkeen ja paikkaan. Tällaiseen esitystapaan sisältyy tietty epävarmuus ennen h-hetkeä. En tiedä tarkalleen, mitä aion sanoa. Kaikki ei lue kalvoissa, joten olen aivan riippuvainen siitä, että muistan ja onnistun saapumaan jokaiseen kuvaan oikeaa draaman kaarta pitkin. Se ei aina onnistu. Kööpenhaminassa tämä osa-alue taisi ajan hupenemisesta huolimatta mennä hyvin.