Helsingin yliopisto
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kolme vuotta FINNARP 2017 –retkikunnasta ja omistakin seikkailuistani antarktisessa kesässä. Syyskuussa 2020 avautui myös uusi vuoden mittainen Antarktika-näyttely Luonnontieteellisessä museossa. Tämä lienee juuri sopiva ajankohta lisätä tutkimusmatkan aikaiset päiväkirjamerkintäni tänne blogiin. Päivitän ne tänne kolmen vuoden viiveellä 5.11.2020 lähtien: kunkin päivän muistiinpanot ilmestyvät luettavaksi kello 6 aamulla Suomen aikaa.
Olen vanhan tutkimusmatka- ja löytöretkikirjallisuuden ja niissä esiintyvien arkikuvausten suuri ystävä. Noudatan siksi harvinaistuvaa lähestymistapaa ja julkaisen nämä merkinnät toimittamattomassa asussa, siinä muodossa mihin ne retkikunnan aikana jäivät. Muistiinpanot kattavat myös Etelämantereella oleskelun ulkopuolisia kuvauksia –alkavathan historialliset Endurancen, Framin tai Norselin matkojen kuvauksetkin jo kotisatamasta.
En ole osaa sanoa, koska aloin toivoa näkeväni Antarktiksen joskus omin silmin. Siitä on joka tapauksessa kauan. Ajatus muuttui jollain tasolla realistiseksi silloin, kun aloin työskennellä Luomuksessa Arto Luttisen kanssa Karoon magmaprovinssiin liittyvässä akatemiaprojektissa: tuon provinssin toinen puolisko sijaitsee Afrikassa ja toinen Etelämantereella. Eräänä kevättalvisena päivänä, tuli vastaan artikkeli, joka yhdistettynä silloisiin tutkimuskysymyksiini muodosti hyvin kiinnostavan avoimen kysymyksen. Tuo Kuningatar Maudin maan Schircmacher Oasis –nimisen nunatakin juonia käsitellyt ajatus lisättiin tutkimusrahoitushakemukseen. Niinpä sitten eräänä syyspäivänä, ruskan ollessa komeimmillaan, saimme Suomen akatemialta mandaatin kenttätöihin Etelämantereella.
Etelämanner on maapallon mittakaavassa koskemattomin kuviteltavissa oleva alue. Jotta se säilyy sellaisena, kaikki halukkaat eivät milloinkaan voi vierailla siellä. Minusta meillä harvinaisen etuoikeuden käyttäneillä on siksi moraalinen velvollisuus jakaa näkemäämme. Se on tämän muistelun pääasiallinen motivaatio.
Yritin valita kuvitukseksi näyttävien maisemien lisäksi sellaisiakin kuvia, jotka näyttäisivät retkikuntaelämästä sellaisiakin puolia, joita näkee harvemmin. En tiedä, onnistuinko siinä. Joka tapauksessa on sanottava, että laadukkaiden valokuvien ottaminen etelässä on hankalampaa kuin voisi kuvitella. Ylivalotuksen riski on tietysti usein ilmeinen, ja siihen osasi etukäteen varautua. Kotipuolessa en kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että voimakkaasti tummennettujen ylävuoristolasien ja sivultakin suojattujen ylävuoristolasien läpi kuvaaminen on välillä haastavaa, eritoten silloin kuin ne ovat sisäpuolelta huurtuneet hienolle huipulle kiipeämisen jäljiltä. Säätöjen muuttelemisen haluaa usein minimoida, jos sitä ei onnistu tekemään viimanpitävät rukkaset kädessä. Rukkasilla säätää helposti muutakin kuin oli tarkoitus – ja minulla jäi ainakin kerran linssi manuaalitarkennukselle enkä huomannut sitä kakkuloitteni läpi kuin vasta kuvia koneelta tarkasteltaessa. Niin että tunnustukseni niille, jotka saavat päivästä toiseen hienoa jälkeä aikaan.
Kiitän retkikuntatovereitani ja muita etelässä yhdessä eläneitä avusta ja hyvästä seurasta! Viralliset retkikuntaraportit ja toimintakertomus FINNARP 2017 –retkikunnasta ovat luettavissa Finnarpin sivulla.