Helsingin yliopisto
Torstai-iltana olin hieman väsynyt, enkä aivan täysin päättänyt lähdenkö mukaan eräiden retkikuntalaisten pyrkimykseen kiivetä Kapkaupungin toisen merkittävän vuoren, Lion’s Headin, huipulle. Päivän valjettua jälleen kauniina oli selvää, että se menisi hukkaan odotellessa.
Ajoimme taksilla vuorelle nousevan polun alkupisteeseen. Tomuinen ja sorainen tie nousi tasaisessa kulmassa ylöspäin ja aurinko porotti kirkkaasti. Kiitin leveälieristä safarihattuani hyvästä suojasta. Lion’s Head on viereisen Pöytävuoren tapaan alaosastaan vaaleasta graniitista ja yläosastaan vaakakerroksellisesta hiekkakivestä koostuva vuori, mutta tätä kapeampi ja terävähuippuisempi. Polku kiertää spiraalimaisesti rinnettä ylös, joten maisemat ovat jatkuvasti mahtavat. Nyt etelän keväässä kukkivat kaikki Kapin endeemisen floran kasvit, jotka tuoksuvat voimakkaasti. Perhoset ja linnut hyödyntävät tätä varantoa.
Polku kapeni hiljattain, kunnes se alkoi koostua pelkistä paljaista kallionkielekkeistä ja –koloista. Kasvillisuus madaltui ja muuttui pittoreskimmaksi. Jyrkimpiin nousuihin oli asennettu kiinteät metalliset tikapuut. Se oli miellyttävää, sillä näistä molemmista paikoista oli heti reitin vieressä jyrkkä ja pitkä pudotus. Leijonan kaulan yläpuolella oli miellyttävintä edetä käsiä avuksi käyttäen. Kylmä ei päässyt yllättämään. Huipun tasanteelta 669 metrin korkeudesta näkyvä maisema on ihastuttava. Meren hiekkaiset alueet näkyivät turkooseina ja kelppimetsät tummina. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään. Perhoset ja linnut lepattivat leppeässä ilmassa.
Laskeuduimme vuorelta lähtöpaikkaan ja edelleen jalan merenrantaan, joten saimme hyvän kuvan vuoren korkeudesta.