Maanantai 20.11.2017: Basenin huippu ja lumimyrskyliitäjät

Tänään lähdettiin tutkimaan kotivuori Basenin korkeimpia osia. Useammat geologit ovat tavanneet sieltä aikaisemmin ferropikriittijuonia, joista toivoimme saavamme uusia näytteitä. Matka ylös käytettiin hyväksi mahdollisten uusien oliviinipitoisten paljastumien löytämiseksi, mutta uusia havaintoja ei tehty.

Paikoilleen rapautuneen laakiobasaltin ja terävien laavankappaleiden jälkeen eteen aukesi valtava, noin 300 metriä korkea pudotus alas jäätikölle. Jääputous valui koko matkan alas rinnettä myöten. Seinämässä ovat paljastuneina yksi toisensa jälkeen tällä alueella purkautuneet Karoo-Ferrar –magmatismiin liittyvät laavakerrokset. Näky oli valtavan hieno ja suuri. Tänään oli noin 10 astetta pakkasta ja navakka tuuli, joten maisema oli kaikkiaan hyvin antarktinen. Silloin jylhän seinämän takaa kiisivät esiin lumenvalkoiset lumimyrskyliitäjät. Ne olivat satumaisen valkoisia, taitavia ja nopeita. Linnut ohittivat terävän rotkon reunat siipi melkein kiveä koskien valtavalla nopeudella. Ja mikä kiehtovinta, ne näyttivät olevan yhtä kiinnostuneita meistä. Silloin tällöin yksi tai kaksi niistä syöksyi suurella nopeudella tekemään kierroksen ympärilläni vain metrin tai kahden päässä. Linnut tulevat tänne pesimään, vaikka matka ravinnon luokse on niille yhteen suuntaan yli sata kilometriä. Niitä on aikaisemmin kutsuttu lumipetreleiksi ja lumipääskyiksi, mitä ne kyllä muistuttavatkin.

Lumimyrskyliitäjä, maailman epätodellisin olento (1*).

Lintujen suopealla avustuksella seinämän päältä löytyi useampia kokonaan uusia juonia, joita ei tiettävästi ollut aikaisemmin havaittu ja joista ei niin ollen ollut näytettäkään. Pääsimme kantamaan noin 15 kg näytettä alas kumpainenkin.

Puolen metrin levyinen pikriittijuoni Arton ja minun välillä (2*).

1*Myöhempi kommentti. Lumimyrskyliitäjien vaivaton, kepeä ja melkein aineettoman helpon oloinen eläminen yhdessä maailman kiistattomasti hankalimmissa paikoissa aiheutti minulle vähitellen vakavan pakkomielteen niiden ymmärtämiseen. Olen lukenut niistä kaiken, mitä painetusta sanasta tai tutkimusartikkeleista olen löytänyt. Hämmästykseni ei ole siitä lainkaan himmennyt. Nämä ovat aivan kiistatta ketterimpiä lintuja, mitä olen ikinä nähnyt, ja silti paljon haarapääskyä suurempia: siipienväli voi olla jopa 80 cm. Ne eivät räpytä siipiään lainkaan, mutta liitävät suurella nopeudella ja tekevät hyvin tiukkoja käännöksiä. Niiden ruoanhankintamatkatkaan eivät pesimäaikana suinkaan jää sataan kilometriin, vaan yltävät tuhansiinkin. Siitä perspektiivistä ei taida tuntua missään pesiä syvällä autiossa sisämaassa.

2*Toinen myöhempi kommentti. Olen myöhemmin käyttänyt tätä kuvaa sen havainnollistamiseen, miksi geologit tekevät vielä tänäkin päivänä paljon kenttätöitä. Ihmissilmää on ainakin vielä toistaiseksi ollut vaikea korvata teknologialla, ja toisaalta ihmiseltäkin kivilajien erojen vaatii harjoittelua. Tässä kuvassa kulkee noin 0,5 metrin levyinen mineraalisuhteiltaan poikkeava juoni kameran ja Arto Luttisen välillä. Se ei näy kuvassa, eikä pomppaa silmään paikan päälläkään. Tarkemmin katsoen on kuitenkin mahdollista huomata, että kiven tekstuuri ja mineraalisuhteet poikkeavat hitusen ympäröivästä basaltista – joka kuitenkin koostuu samoista mineraaleista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *