Maanantai 20.11.2017: Basenin huippu ja lumimyrskyliitäjät

Tänään lähdettiin tutkimaan kotivuori Basenin korkeimpia osia. Useammat geologit ovat tavanneet sieltä aikaisemmin ferropikriittijuonia, joista toivoimme saavamme uusia näytteitä. Matka ylös käytettiin hyväksi mahdollisten uusien oliviinipitoisten paljastumien löytämiseksi, mutta uusia havaintoja ei tehty.

Paikoilleen rapautuneen laakiobasaltin ja terävien laavankappaleiden jälkeen eteen aukesi valtava, noin 300 metriä korkea pudotus alas jäätikölle. Jääputous valui koko matkan alas rinnettä myöten. Seinämässä ovat paljastuneina yksi toisensa jälkeen tällä alueella purkautuneet Karoo-Ferrar –magmatismiin liittyvät laavakerrokset. Näky oli valtavan hieno ja suuri. Tänään oli noin 10 astetta pakkasta ja navakka tuuli, joten maisema oli kaikkiaan hyvin antarktinen. Silloin jylhän seinämän takaa kiisivät esiin lumenvalkoiset lumimyrskyliitäjät. Ne olivat satumaisen valkoisia, taitavia ja nopeita. Linnut ohittivat terävän rotkon reunat siipi melkein kiveä koskien valtavalla nopeudella. Ja mikä kiehtovinta, ne näyttivät olevan yhtä kiinnostuneita meistä. Silloin tällöin yksi tai kaksi niistä syöksyi suurella nopeudella tekemään kierroksen ympärilläni vain metrin tai kahden päässä. Linnut tulevat tänne pesimään, vaikka matka ravinnon luokse on niille yhteen suuntaan yli sata kilometriä. Niitä on aikaisemmin kutsuttu lumipetreleiksi ja lumipääskyiksi, mitä ne kyllä muistuttavatkin.

Lumimyrskyliitäjä, maailman epätodellisin olento (1*).

Lintujen suopealla avustuksella seinämän päältä löytyi useampia kokonaan uusia juonia, joita ei tiettävästi ollut aikaisemmin havaittu ja joista ei niin ollen ollut näytettäkään. Pääsimme kantamaan noin 15 kg näytettä alas kumpainenkin.

Puolen metrin levyinen pikriittijuoni Arton ja minun välillä (2*).

1*Myöhempi kommentti. Lumimyrskyliitäjien vaivaton, kepeä ja melkein aineettoman helpon oloinen eläminen yhdessä maailman kiistattomasti hankalimmissa paikoissa aiheutti minulle vähitellen vakavan pakkomielteen niiden ymmärtämiseen. Olen lukenut niistä kaiken, mitä painetusta sanasta tai tutkimusartikkeleista olen löytänyt. Hämmästykseni ei ole siitä lainkaan himmennyt. Nämä ovat aivan kiistatta ketterimpiä lintuja, mitä olen ikinä nähnyt, ja silti paljon haarapääskyä suurempia: siipienväli voi olla jopa 80 cm. Ne eivät räpytä siipiään lainkaan, mutta liitävät suurella nopeudella ja tekevät hyvin tiukkoja käännöksiä. Niiden ruoanhankintamatkatkaan eivät pesimäaikana suinkaan jää sataan kilometriin, vaan yltävät tuhansiinkin. Siitä perspektiivistä ei taida tuntua missään pesiä syvällä autiossa sisämaassa.

2*Toinen myöhempi kommentti. Olen myöhemmin käyttänyt tätä kuvaa sen havainnollistamiseen, miksi geologit tekevät vielä tänäkin päivänä paljon kenttätöitä. Ihmissilmää on ainakin vielä toistaiseksi ollut vaikea korvata teknologialla, ja toisaalta ihmiseltäkin kivilajien erojen vaatii harjoittelua. Tässä kuvassa kulkee noin 0,5 metrin levyinen mineraalisuhteiltaan poikkeava juoni kameran ja Arto Luttisen välillä. Se ei näy kuvassa, eikä pomppaa silmään paikan päälläkään. Tarkemmin katsoen on kuitenkin mahdollista huomata, että kiven tekstuuri ja mineraalisuhteet poikkeavat hitusen ympäröivästä basaltista – joka kuitenkin koostuu samoista mineraaleista.

Sunnuntai 19.11.2017: Vasarointia auringonpaisteessa

Heräsin aamuyöllä tuulen ujellukseen asuntoni, keskimmäisen tutkijanhytin, ilmastointikanavissa. Sängystä käsin tulkitsin tilanteen niin, että ehkäpä suuri lumimyrsky on nyt puhjennut ja joudumme viettämään päivän sisätiloissa. Vilkaisu ulos kuitenkin paljasti, että kysymys oli vain heränneestä pienestä tuulesta. Ilma oli edellisten päivien tapaan kaunis. Taivas oli ennen ollut lähes selkeä, mutta tänä aamuna siellä ajelehti ohuita pilviäkin.

Aloitimme aamun täyttämällä lumensulatusarkkua, johon oli yön aikana sulanut pieni määrä siemenvettä. Kannoimme jonossa lumilohkareita puhtailta alueilta laitokseen sulamaan. Kaiken sujuessa hyvin oli toiveita saada aseman vesijärjestelmä toimimaan iltaan mennessä. Tämän ponnistuksen jälkeen kaikki hajaantuivat omiin töihinsä. HF-antenni nostettiin mastoihin ja kokki järjesteli uusia ruokatarvikkeita.

Aboan piha, jossa HF-antenneja nostetaan mastoihin.

Me geologit olimme saaneet vasarat illalla likoamaan vesisaaviin (raskaan puuvartisen vasaran tulee turvota hetki vedessä, jotta terä ei liiku iskettäessä), joten tänään olimme täysin valmiina ottamaan näytteitä. Suuntasimme ensin jo eilen tavatulle lohkareelle, josta Arto moukaroi palasia ja minä pyöristelin niistä kulmat ja merkitsin näytteet.

Lounaan jälkeisenä aikana etsimme uusia lohkareita moreenin ylärinteiltä. Sato oli valtavan runsas. Aika kului kuin siivillä kuljeksiessa pitkin rinnettä, selvitellessä kivien mineraalisuhteita sekä tuoreelta että rapautuneelta pinnalta ja ihaillessa lukuisia vaihtelevia ja eksoottisia kivilajeja, joita moreenin seassa niin ikään esiintyy. Siellä on niin lasimaisia basaltteja, kvartsivaltaisia konglomeraatteja, prehniitti- ja pumpellyiittipallukoita kuin pinnastaan silkkimäiseksi hioutuneita meteoriitin näköisiä järkäleitäkin. Jännittävin uusi havainto oli eräs oliviinipitoinen lohkare aivan tutkimusaseman läheisessä rinteessä. Asento näytti siltä, että se voisi olla jopa kiintokalliota.

Pikriittilohkare moreenissa.

Lauantai 18.11.2017: Ensimmäinen kenttäretki

Nukuin hyvin levottomasti ja lyhyesti – olimmehan päättäneet palata normaaliin päiväjärjestykseen heti. Kattoikkunasta näkyvä kirkas valo herätti minut vähän väliä ajatukseen, että on päivä ja olen myöhässä jostakin. Toisaalta näin sekavia unia jäätiköistä ja erilaista liikkuvista ja lentävistä koneista. Herätessäni huomasin olevani edelleen niiden keskellä.

Aamiaiseksi oli kaurapuuroa. Pitkästä aikaa Kapkaupungin buffetaamiaisten jälkeen. Aamupäivällä kävimme yhdessä katsomassa ja tarkastamassa jokaisen rakennuksen etelän talven jäljiltä. Samalla sain opastetun kierroksen tutkimusaseman rakennuksista, konteista ja mittalaitteista. Tällä paikalla on monimutkainen infrastruktuuri, joka joutuu joka vuosi alttiiksi hirmumyrskyille ja alhaisille lämpötiloille. Tuuli on kasannut metrien korkuisia valleja kaiken sellaisen taakse, mikä on riittävän tukevaa ohjatakseen ilmavirtaa. Tällaisia paikkoja ovat traktori kaivinkoneineen, saunan terassi ja monituiset rakennusten sisäänkäynnit.

Konemestari Esa tarkistaa traktoria talven jäljiltä.

Me geologit valmistelimme ja kokosimme rahtilaatikoista kenttätamineemme päivällä. Iltapäivällä aika oli kypsä ensimmäiselle kenttäreissulle. Lähdimme tutkimaan moreenilaaksoa, josta Arto oli parikymmentä vuotta sitten ottanut näytteitä ferropikriiteiksi osoittautuneista lohkareista, joita myös Jussi Heinonen on myöhemmin tutkinut. Näytteet näistä kivistä on nyt tutkittu niin loppuun, että niitä tarvitaan lisää. Kivien itsensä lisäksi kaipailimme niiden tarkkoja koordinaatteja: 20 vuotta sitten Yhdysvallat häiritsi GPS-signaalia siinä määrin, että menetelmää ei voinut käyttää paljastumien tarkkojen paikkojen määrittämiseen.

Yrityksen menestys oli valtava. Lohkareita alkoi löytyä heti. Lopulta Arto tunnisti jopa eräitä alkuperäisistä näytteenottopaikoistaan. Materiaalia oli niin paljon, että kaikkia oli edes turha merkitä.

Kuljimme suuren lumikuopan jyrkälle reunalle saakka. Sana ei oikein kuvaa paikkaa. Se on kesken katkeavien basalttikerrosten ja jäätikön päälle muodostuneen kovan lumen välinen rotko, jolla on korkeutta vähintään kymmeniä, ellei satoja metrejä. Kipusimme hetken sen reunaa pitkin ja palasimme sitten asemalle.

Arto tarkastelee basalttilohkareita lumikuopan reunalla.

Itse näytteitä pääsemme ottamaan vasta myöhemmin, kun vasarat on ensin turvotettu käyttökuntoon pitämällä niitä vesisoikossa. Vesihän on nyt erityisen kortilla. Saamme sitä vain sulattamalla lunta, ja varsinainen sulatuskone ei ala tuottaa vettä teholla kuin mahdollisesti huomenna. Siihen asti emme tuhlaa varantoja. Illalla olivat kuitenkin ensimmäiset saunavuorot, jossa kukin peseytyi parilla litralla vettä.

Tänä yönä tuskin on vaikea saada unta ainakaan väsymystilan puolesta.

Perjantai 17.11.2017: Matka Antarktikselle

Heräsin aamulla viiden maissa, hyvissä ajoin ennen herätyskelloa. Ilmassa ei näkynyt mitään merkkejä siitä, että olisimme vielä illalla aivan erilaisessa maisemassa ja ilmanalassa. Matkalla lentokentälle tuhannet autot jonottivat maantiellä ja ihmiset kävelivät töihinsä. Oli jo lämmintä. Lentokentällä lähtö alkoi konkretisoitua, kun lentokoneemme, Iljushin 76 –mallinen neljällä suihkuturbiinilla varustettu rahtikone, näkyi odottamassa platalla.

Tältä näyttää valtioiden ulkopuolinen päämäärä Kapkaupungin lähtevien lentojen taululla.

Lentokone oli sisältä tyystin toisenlainen kuin tavanomaiset pitkän matkan matkustajakoneet. Karkea sisustus koostui vain tarpeellisista johtimista, putkista ja eristyksestä. Tällä lennolla matkusti runsaasti rahtia ja vain vähän matkustajia. Siksi matkustajien puolen keskelle oli ankkuroitu verkoilla pino laatikoita. Olipa seinää vasten kiinnitettynä yksi lentokoneen vararengaskin. Istuimet olivat riveissä koneen seinustoilla. Molemmat matkustamon ikkunat sijaitsivat juuri turbiinien etuosan kohdalla. Raskas kone nousi ja kiipesi tasaisesti. Stuertti tarjosi alkupalan, aterian, kahvia, teetä ja hedelmän. Suurin osa matkustajista torkahti tämän jälkeen tai sen aikana. Minä myös. Tämän konetyypin erikoisuus on hieno moniruutuinen panoramaikkuna ohjaamon alapuolella. Se on tarkoitettu navigaattorin käyttöön. Voin vain kuvitella, miten hienoja maisemia tuossa tehtävässä näkee. Matkustajilta oli tässäkin koneessa pääsy ohjaamoon kielletty, mutta stuertti Sergei otti minulle ystävällisesti kuvan tuosta paikasta.

IL76:n navigaattorin työpiste – ehkä maailman komein maisema.

Kun matkustamon ikkunasta alkoi pilvien ja kirkkauden seasta erottua valkoisia jäävuoria, saimme varoituksen vaihtaa matkustusasut polaarivaatteisiin. Omat säkkimme oli pakattu jo keväällä Suomessa. Verhouduimme yhteensopiviin neonoransseihin toppahaalareihin, kaulureihin ja lammaskypäriin. Kasvoihin vedettiin aurinkovoidetta ja ylävuoristoaurinkolasit. Asu vaikutti hullunkuriselta äskettäistä Kapkaupungin lempeää hellettä muistellen.

Muutaman kaarroksen jälkeen lentokone laskeutui tukevasti Novon jäiselle kiitotielle. Tiukasta jarrutuksesta päätellen kiitotie ei ole valtavan pitkä.

IL-76, ”Mörkö”, Novo Runwaylla.

Ovi aukesi. Matkustamosta katsottuna ovesta näkyi ainoastaan kirkas valkoinen valo. Sisään astuesa maisema oli aluksi epätodellinen. Kirkas valkoinen ja sininen jatkuivat loputtomasti taivaanrantaan saakka. Siellä täällä ennen horisonttia vastassa oli lumisia vuoria. Pehmeä, kuiva lumi muuttui todelliseksi muutaman ensiaskelen jälkeen.

Emme joutaneet jäädä ihastelemaan, vaan kiiruhdimme tarkastamaan jälleen mukaamme lähtevän kuorman. Keli oli muuttumassa lumisemmaksi, ja meidän oli määrä päästä matkaan pois sen tieltä. Saimme venäläistyylisen aterian toffeekaramelleineen, pääsin näkemään ensimmäisen antarktisen wc:n ja sitten Bassler-lentokoneemme jo saapuikin edelliseltä tehtävältään.

Basler-lentokone Lidia saa kyytiinsä Aboan rahtia.

Kone oli kaunis, linjoiltaan klassinen. Se näytti aivan Malmin lentokentältä tutulta DC3:lta, mutta tehokkaammin moottorein ja sukset pyöriensä lisänä. Kun lentokentän venäläinen henkilökunta oli kuormannut taitavasti koneen rahdillamme, matkustajat pääsivät sisään. Ilmaan noustiin melkein saman tien ja valkoinen maisema jäi allemme.

Tämä kone lensi noin kolmessa kilometrissä tai hieman korkeammalla, ja matkustamo on paineistamaton. Ilma tuntui ohuelta, mutta lento sujui mukavasti.

Reilun parin tunnin jälkeen laskeuduimme seurattuamme ensin tasaista shelfjään reunaa. Neumayer-asema erottui alhaalla kuin suuri pitkillä jaloilla seisova eliö. Kone tankattiin siellä, ja toimitus jätti meille reilun puolituntisen pistäytyä itse asemalla. Vierailu oli absurdi – suurin osa aseman väestä oli talvehtinut siellä jo melkein vuoden. He ovat olleet 12 kuukautta suljetussa porukassa ja hiljaisuudessa tehden omaa tutkimustaan ja noudattaen omia rutiinejaan. Vasta aivan muutamana viime viikkona lentoliikenne Etelämantereelle on jälleen alkanut, ja kesävieraat ovat alkaneet saapua. Nyt me sitten pistäydyimme tuolla siistillä ja hyvin viihtyisällä asemalla pikaisesti, hektisinä ja säähän nähden ylilämpimissä vaatteissa.

Saksalainen Neumayer-asema.

Hyvästelimme kaksi retkikunnan jäsentä, jotka jäivät saksalaisten vieraiksi saapuakseen myöhemmin luoksemme Aboalle yhteisellä maata pitkin etenevällä lumikissasaattuella, traversella.

Pian kone oli jälleen ilmassa. Katsellessani ulos ikkunasta muistelin, että Neumayer sijaitsee hyvin lähellä paikkaa, jossa brittiläis-norjalais-ruotsalainen retkikunta piti tukikohtaansa Maudheimiä. Meidän täytyi siis juuri nyt nähdä ne alueet, jossa tuosta retkikunnasta kirjoitetun kirjan (Johan Gifvaer: Antarktis – sain sen kerran isältä joululahjaksi) kaikki seikkailut tapahtuivat. Muun muassa geologi Alan Reecen silmänpoisto-operaatio näytteen vasaroinnissa singonneen kivenkappaleen vuoksi. Kovin erikoista, että sellainenkin tarunomainen paikka on todella olemassa.

Lopulta näkyviin tuli valkoisen jään keskeltä tumma vuori. Lentokone kiersi tarkastamaan rinteen vuoren alta ja laskeutui sitten pehmeästi koskemattomaan hankeen. Ilma oli täysin tyyni, kirkas ja aurinkoinen. Nostelimme tavarat alas ja jäimme katsomaan koneen lähtöä. Se pölläytti lunta ja katosi kevyesti taivaalle.

Basen-vuori, tuleva kotimme. Aboa- ja Wasa-asemat ovat keskellä kuvaa.

Olimme yksin jäätiköllä. Olin nähnyt sinisiä ja muunvärisiä kontteja sekä korkeita antenneja lentokoneesta, joten minulla oli edelleen syytä uskoa, että olemme turvassa. Ennen asemalle pääsyä pukeuduimme vielä valjaisiin ja muodostimme välillemme köysistön siltä varalta, että alueelle on auennut railoja. Pääsimme turvallisesti kiinteälle kalliolle (basaltteja!) ja kiipesimme ylös asemalle. Se oli joka tavalla sellainen kuin oli kerrottu, ja samalla olin kuitenkin kuvitellut kaiken mielessäni erilaiseksi. Samaan tapaan kuin kirjasta tehdyssä elokuvassa kohtaukset ovat aina eri näköisiä kuin omissa mielikuvissa.

Sain kunnian avata aseman oven. Se oli suljettu tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen asema on kohdannut napaseudun ikiyön ja oletettavasti lukuisia väkivaltaisia lumimyrskyjä. Eteinen näytti siltä, kuin poissa ei olisi oltu kovin kauan. Huussissa oli pieniä talven merkkejä – lumipölly oli tunkeutunut sisälle wc-istuimen kautta.

Etelän talvi oli järjestellyt saunan terassia.

Jokaisella oli aseman käynnistämisessä omat sovitut tehtävänsä. Me geologit ryhdyimme avaamaan ikkunaluukkuja ja tuuletusaukkojen suojia. Niin sisään saatiin valoa. Konemies ryhtyi käynnistämään generaattoreja ja lämmitystä, kokki laittamaan iltasoppaa ja johtaja asentamaan viestintäyhteyksiä. Rakennusmies ja lääkäri menivät käynnistelemään lumikelkkoja ja hakemaan rahtia sieltä, minne se lentokoneesta siirrettiin. Jokainen teki useita tehtäviä. Lapioin välillä tyhjäksi huussin alla olevaa tynnyrin suojakoppia. Sitten lähdin mukaan viimeiselle rahdinhakukierrokselle. Se oli myös ensimmäinen kertani moottorikelkan kyydissä. Uskomaton kyyti. Edessä oli vain valtava, hohtava jää ja matalalta paistava aurinko suoraan etelästä.

Söimme maukkaan soppa-aterian pilkkihaalareissamme pöydän ääressä. Hengitykset höyrysivät olohuoneessa ja keskiyön aurinko paistoi. Nukkumaan mentiin makuupusseihin.

Torstai 16.11.2017: Signal Hill ja Lion’s Head

Tänään on nykyisen suunnitelman mukaan vihoviimeinen päivä Kapkaupungissa. Päätimme Laran kanssa viettää sen patikoimalla läheisillä vuorilla. En ollut ennen käynyt Signal Hillillä, mutta se oli tullut tutuksi jo ensimmäisinä päivinä – kukkulan alemmalta huipulta ammutaan laukaus tykillä joka päivä tasan kello 12. Lähestyimme kukkulaa kaupungista ja kiipesimme sen ylimmälle laelle mutkittelevaa reittiä. Katselimme laukauksen korkeammalta huipulta. Helmikanat piipittivät toiveikkaina kulkijoiden ympärillä ja Atlantti siinsi sinisenä.

Lion’s Head Signal Hilliltä nähtynä. Aloe vera kukkii.

Jatkoimme matkaa kohti Lion’s Headia ja pidimme toisen leirin sen puolivälissä graniittisella kalliopaljastumalla. Aurinko porotti ja pääskyset kisailivat ilmassa. Paluumatkalla bongasimme viimein kauan etsityn honeybush-pensaan. Askelmittariin kertyi jälleen yli 27 000 osumaa.

Illan palaverissa vahvistui, että lähtö on huomenna. Jos oikein hyvin käy, olemme huomisiltana jo kotiasemalla. Tieto piristi porukkaa selvästi. Kaikki muut ovat konkareita, ja odottavat tuttujen paikkojensa näkemistä. Minäkin tietysti odotan, mutta reissuun liittyy vielä monta hyvin jännittävää askelta ennen kuin ollaan todella perillä.

Huomisaamuna lähdemme sinne.

Keskiviikko 15.11.2017: Sateinen museopäivä

Tämä oli ainoa kunnon sadepäivä tähän saakka. Vettä oli tullut yöllä ja sitä satoi kuuroina runsaan tuulen kera pitkin päivää. Ilma oli viileähkö. Monet meistä päättivät käyttää olosuhteet hyväksi kiertämällä Kapkaupungin museoita.

Ensimmäinen museo oli Iziko-museoiden Luonnonhistoriallinen museo. Näyttelyssä olivat tietysti erityisen edustettuina Etelä-Afrikan endeemiset ja yleiset eläinlajit. Elävän kokoisia kuvia oli erityisesti valaista, rauskuista ja haista. Museossa oli myös pieni San-kansaa koskeva näyttely. En ollut oikeastaan aikaisemmin juuri nähnyt varhaisten dinosaurusten luita muualla kuin Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa, joten paikan bradysaurus ja muut aidot fossiilit kiehtoivat. Museossa ei ollut merkitty selvästi, mitkä esillä olleista luurangoista ovat jäljennöksiä.

Näytillä oli myös paikallisen luontokuvakilpailun voittaja- ja muita palkittuja otoksia. Valokuvat olivat ehkä minulle paikan paras anti.

Matkalla seuraavaan paikkaan näimme Slave Lodge –rakennuksen, jossa toimii orjuuden museo. Aiheeseen liittyvää esineistöä on esillä vain vähän, mutta tarinat olivat ajatuksia herättäviä. Samassa rakennuksessa oli näytillä kulttuuriesineistöä. Yhden siiven täyttyi Through positive eyes –niminen HIV-positiivisten arkielämän valokuvia ja kertomuksia sisältävä suuri näyttely, joka oli yksinäänkin vaikuttava kokemus. Näyttelyn tarkoitus on keventää sairastuneiden stigmaa.

Viimeinen kohde oli Kapkaupungin linnake Castle of Good Hope, jossa oli museoituna siirtomaa-ajan eurooppalaisten esineistöä. Näytillä oli eurooppalaisten öljyvärimaalauksia täältä 1700- ja 1800-luvuilta. Yksi huoneisto oli sisustettu sellaiseksi, kuin se oli upseerisperheen asuttaessa sitä. Yksittäisistä esineistä jäin pohtimaan koristeltua, raskasta kantotuolia. Kaksi orjaksi vangittua ihmistä on todella joutunut kantamaan omistajaansa tuossa tuolissa ympäriinsä kuumassa auringonpaisteessa.

Tiistai 14.11.2017: Viimeinen päivä ennen Etelämantereelle lentoa – tai niin luultiin

Tänä sateisena aamuna pidimme kokouksen turvallisuusasioista ja evakuointi- sekä pelastussuunnitelmista Etelämantereella oltaessa. Tapaamisessa tuli esille runsaasti minulle uusia seikkoja. Muun muassa se, että kentällä liikkuessa tulee aina kuljettaa passia mukana. Jos sattuu onnettomuus ja potilas joudutaan evakuoimaan suoraan pois mantereelta, Etelä-Afrikkaan saapuminen ilman passia ei välttämättä onnistu edes huonokuntoisena potilaana.

Tutkailin iltapäivällä sekä Etelä-Afrikan kansoihin että Etelämantereen maantieteeseen liittyviä seikkoja internetistä, kun kerran olimme vielä kommunikaatioyhteyksien päässä. Tein viimeiset hankinnat läheiseltä Waterfrontin satama-alueelta.

Oli sovittu, että viimeisenä iltana ennen lähtöä syödään pizzaa, ja näin tapahtui. Ravintolasta oli näkymä merelle. Illan edetessä komeat violetit ja purppuraiset pilvet vyöryivät meren yli. Lopulta satoi rankasti. Paikalliset ovat varmasti tyytyväisiä nyt.

Palattuamme hotelliin ja keräännyttyämme viimeiseen kokoukseen kävi ilmi, että emme lähdekään huomenna, vaan aikaisintaan seuraavalla lennolla perjantaina.

Tieto katkaisi innostuneen odotuksen. Kaksi lisäpäivää Kapkaupungissa. Vaikka oleskelumme täällä oli aluksi riemukasta, nyt jokainen haluaisi jo päästä kiinni töihinsä tulevalla tutkimusmatkalla. Olosuhteille emme kuitenkaan mahda mitään joten nukkumaan mentiin tavalliseen tapaan.

Maanantai 13.11.2017: Uusia tietoja lennoista

Pidimme aamulla palaverin Antarktikselle saapumiseen ja Aboan ylösajoon liittyvistä töistä. Normaalien asumisoloihin liittyvien toimenpiteiden lisäksi asemalla täytyy tehdä valmistelevia töitä ennen kuin traverse, eli Saksan asemalta lähtevä lumikissasaattue saksalaisten kollegojen ja kahden meidän retkikuntamme jäsenen vahvistamana, saapuu Aboalle. Mukana on muun muassa uusia asumiskontteja. Samalla meidän geologien olisi hyvä saada otettua mahdollisimman suuri osa tarvitsemistamme näytteistä, jotta ajan loppuminen ei lopussa yllätä huonon sään mahdollisesti sattuessa.

Ja tosiaan, saimme tiedon, että ensimmäinen lumimyrskyn jälkeinen lento on päässyt matkaan. Se tarkoittaisi, että meidän lentomme olisi jo tiistai-iltana tai varhain keskiviikkoaamuna.

Tämän leppoisan yli viikon odotuksen jälkeen lähtö tuntuikin äkkiä äkilliseltä. Vain reilu vuorokausi enää Kapkaupungissa! Käytin iltapäivän valokuvien järjestelemiseen, lisäpyykin pesemiseen ja sen sellaisiin pohdiskeluihin.

Sunnuntai 12.11.2017: Kapkaupungin Meriakvaario

Aamu valkeni pilvisenä, mutta edellisten päivien tapaan taivas kirkastui äkkiä auringonpaisteeksi. Lähellä sijaitsevassa meriakvaariossa käyminen toteutui tänään. Akvaarion lajisto painottuu paikallisiin eliöihin, joihin kuuluu kaikenlaista hietahaista meduusoihin. Afrikanpingviinille on oma kivijäljennöksestä ja hiekasta rakennettu aaltoinen paikkansa. Hoitaja kertoi, että pingviinit ovat ruokansa suhteen nirsoja. Ne eivät suostu syömään kalaa, jolta puuttuu eviä tai pyrstö.

Käytin iltapäivän kotitöihin. Järjestin valokuvat, latasin akut ja pesin pyykkiä. Jälkimmäistä ei tosin ole kovin paljon, saavuimmehan tänne pelkillä käsimatkatavaroilla. Onnistuin toissa päivänä ostamaan uuden asun, jonka turvin aikaisemmin käytössä olleen vaatekerran pesu mahdollistui.

Nautimme auringonlaskun aikoihin ihastuttavan illallisen yhteistyökumppanimme seurassa.

Lauantai 11.11.2017: False Bayn pingviinejä ja Hermanuksen valaita

Koska matkaa etelään odotellaan yhä, osa porukasta päätti käyttää lauantaipäivän pidempään luontoretkeen ALCI:n (myöh. huom. Antarctic Logistics Center International) edustajan opastuksella. Tämä on minulle ensimmäinen matka Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, joten vaihtuvien vuoristo- ja viljelysmaisemien näkeminen oli otollista.

Päivän ensimmäinen luontokohde Boulder Beach sijaitsi lähellä Simon’s Townia. Erikoisella rannalla oli vaaleaa hiekkaa, karkeita vaalean graniitin lohkareita ja kelppiä siellä täällä. Meri velloi lohkareiden välissä, ja parhaat paikat kuuluivat uhanalaisille afrikanpingviineille. Ne pesivät läheisessä metsässä ja lekottelevat rannalla pelottomina ja uneliaina. Uskomattoman vekkuleita pikku eläimiä. Ikävä kyllä ne ovat hyvin harvinaisia ja ilmeisesti katoamassa luonnosta sukupuuttoon muutaman vuoden kuluessa niiden saaliskalojen liikakalastuksen vuoksi. Kannat ovat jo romahtaneet, jäljellä on enää noin 20 000 yksilöä.

Afrikanpingviinejä Boulder’s Beachilla.

Iltapäivällä kävimme Hermanuksen kaupungissa, joka on tunnetu hyvänä paikkana havaita valaita niiden lisääntymisaikana. Merisavu peitti alkuun näkymät, mutta sään seljettyä ulapalla alkoi näkyä valaiden uloshengityksestä syntyviä höyrypilviä. Toiset havainnoijat huomasivat pilvet kaksihaaraisiksi, jolloin meren asukkaan täytyisi olla paikkakunnalla tähän aikaan yleisesti vieraileva kymmenien tonnien etelänmustavalas, Southern Right Whale*. Itse en onnistunut hengityshöyryn kahta haaraa havaitsemaan. Toinen samantyyppinen valas olisi Bryde’s Whale, pienempi ja hoikempi hetulavalas, joka oleskelee alueella vuoden ympäri.

Yhtä vahvana jäi mieleeni elämään Khayelitsha, apartheidin loppuvuosina alulle pantu asuinalue, joka avautui, kun lähestyimme jälleen Kapkaupunkia. Tuon aaltopellistä, kierrätetyistä laudoista ja tomusta koostuvan rakennuskannan alueella asuu satojatuhansia ihmisiä. Alueen pinta-ala on melkein 40 neliökilometriä. On pakko miettiä, miten juomavesi riittää siellä näinä äärimmäisen kuivuuden aikoina.

*Myöhempi huomautus. ”Right whale” lajinimessä viittaa siihen, että kyseessä on valaanpyynnin kannalta ”oikea” laji. Etelänmustavalailla on niin paksu ihrakerros, että ne jäävät kuoltuaan kellumaan eivätkä uppoa pohjaan, kuten valaanpyynnin kannalta epäsuotuisammat valaslajit. Tämä seikka oli koitua niiden kohtaloksi, ja niiden kanta kärsii edelleen pahimpien pyyntivuosien tuottamasta pullonkaulasta.