Helsingin yliopisto
Sää oli odotetusti parantunut Utpostanella ja erityisesti Aboalla yön aikana. Lento etelään lähti siis aikataulussa. Sillä välin minä ja muut lähtijät pakkasivat tavaroitaan ja hoitelivat viimeisiä pieniä hankkeita.
Asema, joka oli ollut kotini melkein kolme viikkoa, oli edelleen tuttu ja kotoisa. On outoa tiedostaa, että tänne unohtunut mikä tahansa esine jää hyvin kauas taakse tiettömän taivalen päähän, eikä sitä välttämättä ole koskaan mahdollista henkilökohtaisesti käydä noutamassa. Onneksi siellä kuitenkin käy vuosittain retkikunta. Nyt Aboa jää vielä viiden hengen asuttamaksi tammikuun puoliväliin saakka.
Kohtalon hetki koitti, kun Twin Otter laskeutui palatessaan Utpostanelta. Pilotit ryhtyivät tankkaamaan konetta pitkää matkaa varten. Meidän oli aika lähteä alas suksitielle säkkeinemme, reppuinemme ja kivilaatikoinemme.
Kone oli pian valmis jatkamaan. Siiven alla jäätiköllä tapahtui muutamia jälleennäkemisiä ja jätettiin useita hyvästejä. Lentokoneen moottorit käynnistyivät, se irrotti suksensa lumesta ja nousi kevyesti taivaalle. Kohta emme nähneet enää Basenia, niin suuri kuin se onkin.
Matkalla Neumayerille näimme avointa sinistä vettä ensi kertaa aikoihin. Liekö meri ollut vielä jäässä tullessamme, vai aukesivatko Baslerin ikkunat vain väärään suuntaan? Myöhemmin matkalla koin hieman matkapahoinvointia, koska maisema oli ainoastaan valkoinen ilman referenssiä horisontista.
Laskeuduimme Neumayerille, ja kone tankattiin heti. Saimme kutsun lounaalle. Suuren aseman lounaan yhteydessä saimme jäätelöt ja ensimmäiset vesimeloninpalat kolmeen viikkoon. Neumayer nimittäin sijaitsee aivan lähellä merta, ja sinne voidaan tuoda painaviakin ruokatarvikkeita meriteitse. Ilman pienhiukkasten tutkija Ursula esitteli meille aseman komean viihdeosaston baareine ja elokuvateattereineen, ja jännittävimpänä kellarin luolaston. Aseman erikoisuus on useiden säädettävin jalkojen päällä seisova rakenne. Lumen kertyminen on alueella niin voimakasta, että koko asemaa nostetaan kaksi kertaa vuodessa. Yhtä jalkaa kerrallaan nostetaan, ja koneet ajavat sen alle lunta. Sitten on seuraavan jalan vuoro. Kun kaikki jalat on lyhennetty, asemaa nostetaan niiden varassa ylöspäin.
Mukaamme lähti Neumayerilta yksi saksalainen lintututkija, jota tuli saattamaan koko joukko muita tutkijoita. Lentokentällä toinen pingviinitutkija vahvisti, että aikaisemmin näkemäni kihu varmuudella yritti syödä minut. Kuvaamani käytös on niiden tyypillistä haaskaa kohtaan osoittamaa kiinnostusta. Se olisi kuulemma aloittanut silmistä.
Pysähdys oli tosiaan lyhyt, eikä meillä ollut mahdollisuutta matkustaa keisaripingviiniyhdyskunnan luokse muutaman kilometrin päähän. Lennollamme ollut saksalainen kuitenkin antoi vinkin, että näemme ne varmasti lentokoneesta. Niin olikin – kahden jääseinämän välisessä lahdessa jäällä oli valtava alue ruskea massaa. Se muodostui 8000 aikuisesta pingviinistä ja 6500 poikasesta.
Seuraava etappi oli hyvin miellyttävä. Kontrasti oli parantunut huomattavasti, ja kone liisi tasaisesti vastatuulessa. Otimme enemmän korkeutta kuin aikaisemmin, ilmanpaineesta havaiten liikuimme noin 3000 metrissä. Lähes koko matkustamo oli unessa. Itse heräsin ensimmäisen kahden tunnin jälkeen seuraamaan pitkän vuoriston ohikulkua oikealla puolella konetta. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen Schirmacher Oasis tuli näkyviin, ja laskeuduimme sen eteläpuolelle Novo Runwaylle.
Ensimmäinen havainto oli navakka tuuli, joka ajaa irtolunta pitkin jäälakeutta. Meidät kasattiin lentokoneesta moottorikelkan rekeen, ja saimme väliaikaiseksi asumukseksi kontin lentokentältä. Illallinen tarjottiin Novon messissä. Istuskelin illalla konttimme edessä patiolla katselemassa aurinkoa ja lentävää lunta. Novon pyöreämuotoinen kotikihu lensi raskaasti tuulessa ja lähestyi toiveikkaana ruokailutilaan meneviä ja sieltä tulevia ihmisiä.
