Helsingin yliopisto
Ensimmäinen kenttäpäivämme Schirmacher Oasiksella sattui sunnuntaiksi. Lähdimme tavoittelemaan Maitrin lähelle merkittyä juonta, jonka koostumukseltaan olisi määrä pääpiirteiltään vastata jotakuinkin Mosambikista löydettyjä pikriittejä.
Ilma oli aurinkoinen, mutta raaka ja tuulinen (eilinenkin tuulen nopeus oli noin 30 solmua*). Tuulen suunta on täällä ilmeisesti lähes aina idästä länteen. Paluumatkalla meillä oli siis myötätuuli, kun kohtasimme Novolazarevskayalle vievillä pitkospuilla aseman johtajan. Hän kertoi selvitelleensä meille kyytiä keitaan äärimmäisen länsipäähän, ja se näytti olevan mahdollisesti järjestymässä. Se olisi vallan erinomaista, koska silloin meidän ei tarvitsisi kävellä tuota 13,9 kilometrin yhdensuuntaista reittiä edestakaisin.
Uutisesta ilahtuneena jatkoimme matkaa kohti länttä. Novolazarevskayan jälkeisellä pienestä lammesta nousevalla niemekkeellä tumma varjo kohosi rääkyen taivaalle ja uhkaili meitä siivet levällään. Viesti tuli selväksi. Lähellä oli selvästikin pesä. Toinen ääni kuului jostakin kivikosta. Otimme etäisyyttä otaksuttuun pesäpaikkaan ja jatkoimme matkaa. Usein kukkuloiden laella näkyy valjenneita luita ja myrskyliitäjien kalloja.
Emme onnistuneet löytämään matkalta juonia, joita alueelta julkaistujen geologisten karttojen mukaan olisi pitänyt tavata niiltä paikoin. Joitakin lamprofyyrijuonia tapasimme. Se oli merkillistä, sillä pääosin metamorfisista kivistä koostuvassa louhikossa esiintyi kuitenkin myös basalttisia lohkareita, joiden on oltava jostakin kotoisin. Kuinka emme sitten huomaisi kokonaista juonta? Metamorfisia mafisia kivilajeja kyllä löysimme.
Varsinaisesta pääkohteestammekaan emme löytäneet ainakaan jurakautista mafista juonta, mutta samassa paikassa oli useita hyvin oliviinipitoisia lohkareita. Otimme näistä useita näytteitä tarkempia tutkimuksia varten. Deformoitumattomina nuo kivet ovat todennäköisesti joka tapauksessa nuoria alueen muihin kiviin verrattuina.
Kun söimme lounasta, saimme vieraaksi pienen kihun. Se liisi aivan viereemme ja pysähtyi puolen metrin päähän katselemaan pää kallellaan. Basenin kihut eivät toimi näin, joten eläimellä lienee jokin ajatus, miten tilanteen pitäisi edetä.
Kalliokumparetta tutkiessamme Maitrin lähellä taivaalta kuului tuttua jyrinää. Katsoin ylös, ja siellä oli punainen Boeing 757 –lentokone matkalla kohti Kapkaupunkia. Siellä olivat mukana retkikuntamme kaksi muuta jäsentä, saksalainen toverimme, huoneessamme asustaneet norjalaiset hiihtäjät ja joukko vierasmajassa majoittuneita kiinalaisia. Vilkutimme siltä varalta, että joku sattuisi katsomaan alas. Lentokone on outo näky Etelämantereen tyhjällä taivaalla. Ennen lentokentän kesätaukoa tänne laskeutuu lentokone vielä kahdesti, ja meidän on määrä lähteä pois toisen niistä mukana.
Paluumatkalla löytyi viimein yksi kapea basalttijuoni, joka palautti uskomme siihen, että niitä esiintyy tämän alueen kallioperässä. Tätä juonta ei taas ollut meillä olevissa kartoissa. Se ei toki ole ihme, sillä tuskin aluetta on pystytty käymään läpi sellaisella tarkkuudella, jonka näin pienten juonen havaitseminen vaatisi.
Yritimme takaisin pyrkiessämme ohittaa kihujen pesän kauempaa. Se oli ankara virhe, sillä päädyimme näin ilmeisesti lähemmäs pesää. Toinen kihu teki ensin varoitussyöksyn Artoa päin ja hyökkäsi sitten rinkkani kimppuun. Kuulin vain kahahduksen takaani, kun se iski. Tottelimme jälleen varoitusta kuuliaisesti.
Illalla, kun keskustelimme vierasmajan emännän kanssa kokemuksistamme, hän kertoi pesivien kihujen olleen yhtenä vuonna hyvin kiintyneitä punaiseen golfpalloon. Ne olivat pitäneet tätä esinettä pesässään ja pallon jouduttua ulos pesästä ne olivat käyneet pesemässä sen lammessa ja vieneet takaisin.
*Myöh. huom. Noin 15,4 m/s.