Helsingin yliopisto
Aamu oli jälkeen kirkas ja lämmin. Järvessä ollut jääpato oli antanut jossain vaiheessa periksi, ja kuulemma mannerjäätikön pohjoispuolelle on muodostunut komea vesiputous. Järven pintakin oli tämän vuoksi pudonnut ehkä metrin. Rantaan oli jäänyt vangiksi pieniä jäälohkareita. Tuntui oudolta kävellä katselemassa tuttua maisemaa tietäen, että illalla olemme aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Koska eniten matkustajia kantava lentokone, Boeing 757, saapuu tänään, aamupäivä oli täynnä järjestelemistä ja hyvästejä. Pakkasin loppuun tavarani, siivosimme huoneemme ja asetuimme tyhjän majatalon eteen odottaman kyytiä jääkiitoradalle. Ainoastaan kihu laskeutui vielä katolle ja maiskutti toiveikkaana nokkaansa.
Novolazarevskayan johtaja saapui yhdentoista maissa aikaisemman ehdotuksensa mukaisesti Pistenbullyllä. Mukana oli myös kuljettaja ja Novolazarevskayan kokki. Suuressa lumikissassa oli kyydissä bussia muistuttava koppi, johon nousimme. Sitten lähdimme matkaan tasaisella 10 km/h tuntinopeudella. Schirmacher Oasis jäi taakse, ja katosi pian piiloon kaarevasti nousevan mannerjäätikön alle. Pohdiskelin matkan aikana elämän sattumanvaraisuutta. Kaikki nämä tapahtumat, tuttavuudet ja hetket ovat seurausta muutama vuosi sitten luetusta yksittäisestä tieteellisestä artikkelista, joka herätti kiinnostuksen tähän paikkaan. Ja tietysti monesta muusta sen jälkeen seuranneesta päätöksestä ja sattumasta.
Saavuimme Novo Runwaylle kolmisen tuntia ennen Boeingin laskeutumista. Tapasin siellä useita tuttuja matkan varrelta, kuten Twin Otterin pilotit, meitä ensimmäisenä päivänä kyydinneen autoilijan ja Runwayn kokin.
Boeing laskeutui jääkiitotielle etuajassa, jolloin sen näkeminen jäi minulta valitettavasti väliin. Siitä alkoi ihmisten, moottorikelkkojen, rekien ja tavaroiden virta koneelta kohti konttiryhmää. Koneesta tuli muun muassa ryhmä saksalaisia, jotka ovat menossa pystyttämään avaruusaseman kasvihuonesimulaatiota Neumayerille. Heillä oli dokumenttiryhmäkin mukana. Nyt saapui myös suomalaisen retkikunnan viimeinen edustaja Jelena, joka ottaa Schirmacher Oasiksen järvistä vesinäytteitä suomalais-venäläisessä yhteistyöhankkeessa.
Tämän kaiken jälkeen oli aika mennä koneen luokse. Vielä lentokoneen edessä Arto otti minusta ja pehmopingviinistäni Muikusta valokuvan jäätiköllä. Muikku on ollut minulla noin 30 vuotta, ja meistä on otettu samanlainen kuva silloinkin. Toinen jäällä ja toinen likaa hylkivissä enstex-haalareissa. Sellaiset minulla oli nytkin päällä Finnarpin muodikkaassa oranssissa huomiovärissä. Novolazarevskayan väki ja kiitoradan henkilökunta tulivat portaille hyvästelemään. Vaihdettiin viimeisiä yhteystietoja ja toivotettiin hyviä jouluja.
Sitten tuli vihje, että voisimme nousta koneeseen. Siitä seurasi päivän ällistys. Olin kuvitellut koneen tavalliseksi siistiksi matkustajakoneeksi, mikä tietysti olisi tietysti ollut fiiniä viime viikkojen elämän jälkeen. Metalliportaiden jälkeen aukeni kuitenkin täydellinen luksuselämä. Tämä kyseinen lentokone tiettävästi lentää tavallisesti charter-lentoja suurille kiertäville pop-yhtyeille ja sen sellaisille tahoille. Penkit olivat valtavia nahkaisia pyöriviä laitoksia. Vaaseissa oli eläviä, vaaleanpunaisia orkideoja ja tuoksutikkuja, sekä pieniä karamelleja lasipurkeissa. Ateriat tarjottiin oikeista posliiniastioista ja laseista, ja pöydälle tuotiin pöytäliina ennen ateriaa. Tarjottimella oli pieni lasinen suola- ja pippurisirotin. Tämän komeuden keskelle astuin oransseissa enstex-haalareissa ja lunta kengissä.
Koneen luksusominaisuuksiin kuului myös maisema. Saimme koneen luultavasti parhaat paikat: yksittäiset ikkunapaikat ykkösluokasta (tässäkin koneessa oli erikseen vielä sellainen). Kun Etelämanner laskeutui allamme, Schirmacher Oasis kaikkine tuttuine paikkoineen tuli vielä kerran näkyviin. Sitten shelfjää pitkine rannikkorailoineen, meri kelluvine jäävuorineen, ajojäälautat ja lopulta pilvimassa meren yllä. Parin tunnin lennon jälkeen aurinko lähestyi horisonttia ja laski. Se oli vaikuttava hetki varmaankin kaikille hereillä oleville koneessa olijoille. Etelämantereella ei ole ollut yötä kuukausiin.
Matkalla juttelin reissun aikana muodostuneiden tuttujen kanssa. Lentokontän johtaja, joka oli toiselta ammatiltaan geologi, lähti kanssamme samalla lennolla. Hän oli auttanut meitä kyydin järjestämisessä kaukaisimmalle kohteellemme. Nyt hän näytti kuvia aikaisemmista vuosistaan tulivuorien parissa Kamchatkassa. Kävin myös jututtamassa Boeingin pilotteja ohjaamossa.
Olemme nyt lentokoneessa, ja ulkona on kunnolla pimeää. Saavumme Kapkaupunkiin noin tunnin kuluttua.
Myöhemmin (kirjoitettu Suomeen palattua): Rahtilaivojen ja Kapkaupungin valot tulivat näkyviin vasta hyvin lähellä laskeutumista. Kun sivilisaation oranssi hehku näkyi, käännyimmekin jo kiintotien finaalia varten. Koneen ovet avattiin, ja sisään tuli Afrikan lämmintä ilmaa sekä monipuolinen tuoksujen maailma. Ei niin, että Kapkaupungin hajumaailma olisi erityisen voimakas, mutta koska Antarktiksella ei tuoksunut miltään, joten tämä oli suuri muutos. Lentokentällä vilisi väkeä, kukkia ja tekstejä.
Laukkumme saapuivat matkalaukkuhihnalla ja pääsimme taksikyydillä samaan hotelliin, jossa olimme majoittuneet jo tulomatkalla. Hämmästelimme kuljettajalle pimeää yötä ja taivaalla näkyviä tähtiä. Hän hämmästyi ajatuksesta, että muutaman tuhannen kilometrin päässä etelässä yötä ei ole ollenkaan, ja nauroi itsekseen tälle pitkän matkaa.
Hotellissa menin tyytyväisenä suihkun kautta suureen, pehmeään sänkyyn nukkumaan.