Keskiviikko 13.12.2017: Kaukaisin pikriittijuoni ja jääpingviini

Aamu oli kirkas, aurinkoinen ja tuuleton.  Aukaisin joulukalenterista aamulla 13. luukun ja aamiaispöydässä keskusteltiin Luciasta. Etelä-Afrikan asukkaat ja venäläiset eivät tienneet perinteestä, mutta espanjalaiselle se oli tuttu. Päivä osoittautui lopulta todella valontuojaksi, sillä heti aamiaisen jälkeen Sergei sai puhelun ja ilmoitti, että meille olisi tarjolla kyyti nunatakin länsipäähän Patrick-leiriin. Tuohon leiriin pääsy pudottaisi pois kolme viidesosaa siitä matkasta, joka meidän ja kaikkein lupaavimmalta vaikuttavan pikriittijuonen välillä oli. Matkaa ei voi taittaa millään ajoneuvolla, ei edes helikopterilla, perällä sijaitsevien suojelualueiden vuoksi, joten kaikki autolla päästävä matka on pois raskaasta kävelystä louhikossa kivireppu selässä.

Äkillistä onnenpotkua ei ehditty edes ihmetellä. Pakattiin ja lähdettiin. Sergei ajoi ja Patrick oli mukana, kun nousimme märälle jäätikölle Arctic Truckilla. Jäimme kiinni ensimmäiseen yön aikana laajentuneeseen vesirailoon. Auto nousi sieltä lumiankkurin ja vinssin kokeilun jälkeen metallisilla ralleilla. Sitten matka jatkui sujuvasti ylös jäätikölle ja lännempänä takaisin nunatakille White Desert –yhtiön leiriin. Vastaanotto siellä oli ystävällinen ja innostunut.

Railoon mulahtanutta autoa nostetaan.

Ystävämme lähtivät omille teilleen, ja me aloitimme vaelluksen kohti aikaisemmassa artikkelissa mainittua pikriittijuonta. Matkaa oli GPS:n mukaan noin 5,06 km linnuntietä. Topografia on kuitenkin vaihteleva ja kuten totuttua, pinnat luultavasti pääosin haastavia. Alku oli leppoisaa ja helppoa moreenia. Saavuimme alle tunnissa Schirmacher Oasiksen suojelualueen järvelle, jossa ylitimme korkean jääseinän alla kalliokannaksen länsipuolelle. Siitä eteenpäin maasto nousi paikoin silokallioisena, paikoin louhikkoisena. Kallio oli aivan upean näköistä: se oli yleensä migmatiittiraitaista ja hyvin usein täynnä suuria, kirkkaita granaattirakeita. Jäätikkö hohteli sivulla. Ensimmäinen evästauko pidettiin länsiylängön päällä sijaitsevan järven rannalla.

Jäätikköjärvi.

Maasto laski järveltä jälleen loivasti. Rinteen lopusta aukesi valtava maisema. Vasemmalla oli korkea mannerjäätikkö sekä hylkeen päätä muistuttava vuori, oikealla ryttyyn kuroutunut matala shelfjää. Keskellä oli syvä laakso, jonka läpi virtasi jäätikköpuro. Tästä kivuttiin alas ja takaisin ylös toisella puolella. Nousimme kohti vuorta, jossa vanhoista artikkeleista hankitun koordinaattipisteen oli määrä sijaita. Hirvitti, mahtaisiko paikasta löytyä mitään. Meillä oli nyt historiaa sekä oikeista juonista että haamupisteistä. Tämä oli erityisen tärkeä paikka, sillä täältä otetussa näytteessä oli ollut korkean Mg-pitoisuuden oliviinia.

Metamorfisia silokallioita.

Jo ennen kohteeseen saapumista alkoi tulla vastaan suuria aivan selviä pikriittilohkareita. Niissä oli valtavasti hyväkuntoista oliviinia. Lohkareita seuratessa päädyttiin vuorten välissä olevaan solaan, jossa itse juoni makasi paikalleen rapautuneena. Materiaalia oli aivan valtavasti, ja se oli erittäin hyväkuntoista. Juoni oli leveä, ehkä 5-8 metriä. Kun tulin sen luokse ensi kerran tyhjään maisemaan, se näytti epätodelliselta. Tästä juonesta olin lukenut ensi kerran vuosia sitten, kun etsin artikkelihaulla satunnaisesti korkean suhteellisen Nb-pitoisuuden vulkaanisia kiviä Mosambikia vastaavalta Antarktiksen rannikolta(*1). Tämä juoni oli ainoa selkeä tulos, ja kaikki nämä vuodet tähän saakka oli ollut epäselvää, ovatko nämä juonet jurakautisia, ja miten samankaltaisia ne olisivat muihin Karoosta kuvattuihin. Nyt se kuitenkin oli siinä aivan samannäköisenä kuin Vestfjellan ferropikriitit. Toki menee vielä kauan, ennen kuin juonen geokemia on analysoitu samoissa laboratorioissa kuin aikaisemmin tutkittujen näytteiden, ja ennen kuin ryhmittelyyn päästään kunnolla.

Muikku-pingviini pikriittilohkareella.

Paikka oli hyvin kaunis ja tyhjä. Aurinko paistoi lämpimästi. Olin melkein koko päivän ilman takkia, sillä kävellessä tuli muutenkin kuuma.

Näytteet saatiin otettua ja lähdettiin paluumatkalle. Patikoimme noin 10 kg kivikuorman kanssa kumpikin. Sama reitti tuntui takaisin päin hieman raskaammalta, vaikka se oli edelleen hyvin kaunis. Joimme vettä jäätikköpurosta.

Kun olin jo mennyt yli kalliokannaksesta, joka erotti jäätikkölammen suuresta järvestä, ryhdyin katselemaan jalansijoja nousevasta moreenirinteestä. Arto oli mennyt edeltä ja oli katoamassa kukkulan huipun taakse. Silloin kuulin takaoikealta äänen, joka sanoi KRAK. Se oli kummallista ja merkittävää, koska Etelämantereella on aina hiljaista. Ainoa tuulesta ja kivien kolinasta poikkeava luontoääni tähän mennessä on ollut kihun tuottamaa. Jäätikkölammessa ei kuitenkaan ollut kihua, vaan jääpingviini. Se toisti vielä sanansa, ja ryhtyi sitten huolehtimaan höyhenistään perusteellisesti. Sitä toimitusta se jatkoi tyynesti koko tapaamisemme ajan.

Yksinäinen jääpingviini.

Pingviiniraukka on täällä ilmeisesti tuomittu (*2). Merelle on yli 100 kilometriä kävelymatkaa, eikä lähempää ole saatavissa kalaa. Ei liene selvää, miksi se on tullut tänne. Siinä se kuitenkin oli, ja teki olemassaolollaan ainakin yhden ihmisen iloiseksi. Ystävällistä, että se vielä ilmoitti olevansa paikalla.

Loppumatka meni kevyesti. Kun tulimme takaisin lähtöpaikkaan, olimme olleet liikkeellä noin 9 tuntia ja taittaneet luultavasti noin 12 kilometrin matkan. Paluumatkalla Sergei filmasi vesirailoissa ajamista tikun päässä olevalla GoPro-kameralla.

*1. Myöh. huom. Etelämanner oli tiiviisti yhteydessä Afrikkaan vielä Gondwana-supermantereen aikana, jolloin tutkimamme laakiobasaltit purkautuivat.

*2. Myöh. huom. Selvisi myöhemmin, etteivät nuorten pingviinien tutkimusmatkat syvällekin sisämaahan ole aivan tavattomia. Ne ovat niin sitkeitä ja maastokelpoisia, että ne ilmeisesti yleensä jaksavat kävellä takaisin merelle, jos eivät löydä matkaltaan pesimäpaikkaa ja puolisoa.

Tiistai 12.12.2017: Uusia mustia juonia

Pitkän ja hyvin nukutun yön jälkeen lähdettiin hakemaan lopullista selvyyttä alueesta, jolla aikaisempien artikkelien mukaan pitäisi sijaita juonia, jotka oli jopa analysoitu ja todettu primitiivisiksi. Toivoimme, että ne todella ovat siellä. Artikkeli, jossa juonet oli kuvattu, oli kirjoitettu aikaisemman hankkeen keräämien näytteiden perusteella, ja yksi pelottava vaihtoehto olisi sellainen, että näytteiden alkuperästä vallitsisi jonkinlainen väärinkäsitys. Tämä tausta mielessä pakkasin repun ja lähdettiin taas kohti luodetta. Sää oli pilvinen ja vähätuulinen.

Maasto on täällä enimmäkseen louhikkoa tai kuviomaata, korkeimmat maastomuodot ovat kiintokalliota. Tutkailimme samoja paljastumia, joilla pyörimme eilen tarkoituksena selvittää, olisiko mahdollista, että meiltä olisi jäänyt jotain sieltä huomaamatta. Mitään tuoreita juonipaljastumia ei edelleenkään löytynyt. Keräsimme mukaan muutamia irtonaisia basalttikappaleita. Ne eivät globaalissa mittakaavassa voi olla peräisin valtavan kaukana täältä, ja niistä saattaa sen puolesta olla iloa Karoon magmaprovinssin piirteitä selvitellessä. Irrotimme myös näytteitä peruskallion eri kivilajeista museoon näytille. Eräs erikoisuus oli basalttisen näköinen kappale, jossa ui aivan selviä kalimaasälpähajarakeita. Sellaisen yhdistelmän olin nähnyt aikaisemmin vain Suomenniemen Kirkkovuoren juonessa.

Matkaa jatkettiin kohti seuraavaa shelfjäähän pullistuvaa niemekettä. Siellä sijatsi toisen kallion huipulta katsottuna tummia juovia, jotka sentään leikkasivat yleistä kerroksellista rakennetta. Erinäisen laskeutumisen ja vaaleaa granaattipitoista gneissiliuskaa pitkin kiipeämisen jälkeen laskeuduimme notkoon, jonka poikki kulki ruskea, pallukoiksi rapautunut juoni. Tämä oli nyt ensimmäinen sellainen juoni, joka näytti Basenilla tiuhaan esiintyviltä pikriittijuonilta. Tästä oli myös otettu näytteitä poraamalla. Olimme siis löytäneet oikean sijainnin. Ja mikä tärkeämpää, täällä todella näyttää olevan oikeanlaisia juonia. Niemekkeen tarkastusmatkalla löytyi kaksi muuta juonta, joista oli otettu näyte. Vieläpä sen länsinurkasta löytyi aivan koskematon, oikein lupaavan näköinen 1,5 metrin levyinen juoni. Mikään näistä ei ollut kallioperäkartassa, mitä hiukan ihmettelimme. Joka tapauksessa ilta meni kepeästi paljastumien tutkimiseen kuvailemiseen ja näytteenottoon.

Tumma juoni halkoo vanhaa peruskalliota.

Palasimme illalla majapaikkaan kymmenien kivikilojen kanssa ja lopun matkaa pikamarssineina, sillä illallisaika uhkasi mennä ohi. Meidät passitettiin heti suihkuun, vaikka olimme olleet jo eilen saunassa.

Maanantai 11.12.2017: Venäläinen sauna

Aamiaispöydässä keskusteltiin marjoista. Pöydällä on keltaista hilloa, joka on tehty gooseberry-marjasta, eikä kukaan pohjoiseurooppalaisista ole kyennyt tunnistamaan, millainen marja se on ja missä se kasvaa. Nadja sanoi sen olevan physalis ja kasvavan oranssin lyhdyn sisällä. Siitä päädyimme miettimään, mikä on nimeltään se kasvi, joka kasvaa myös Uralilla ja jossa on mustansiniset marjat. Kasvilla on valkoiset kukkaset ja se tuoksuu voimakkaasti. Päädyimme uskomaan, että sen täytyy olla tuomi. Kuulemma Uralilla sen marjoja kuivataan ja jauhetaan, ja näin saaduista jauhoista saa leivottua kaikkein parhaan kakun. Nämä ovat tyypillisiä keskusteluja Antarktiksella, koska mitään aihetta ei voi selvittää nopeasti googlettamalla.

Minulla oli nilkka tullut kipeäksi eilisistä ja toissapäiväisistä kävelyistä, ilmeisesti lukuisista äkillisistä lohkareen muljahduksista, joita ei täällä juuri voi välttää. Pidimme sen vuoksi kevyen päivän, jotta ainakin länsikulman parhaille paljastumille mentäessä molemmat olisivat täydessä vaelluskunnossa. Täällä ei sovi liikkua yksin.

Iltapäivällä lähdettiin etsimään lähellä majapaikkaa, sen lounaispuolella, sijaitsevia kivilajikarttaan merkittyjä mafisia juonia. Huolimatta melko lailla varmana pitämästämme paikannuksesta lukuisista juonista yksikään ei löytynyt. Se on hieman hämmentävää. Kalliot ovat täällä erittäin hyvin paljastuneet ja isäntäkallio aivan erityyppistä kuin juonet. Silti vastaavat juonet löytyvät yleensä helposti jopa tummasta basaltista. Löysimme sen sijaan runsaasti kiilleliuskekerroksia ynnä muita tummia juovia, jotka saattaisivat kaukaa näyttää juonilta.

Schirmacher Oasiksen pohjoisrinteitä.

Tänään oli saunapäivä. Se oli lämmitetty kiinalaista turistiryhmää varten, ja saimme pitää omat yksityiset saunavuorot ennen heidän saapumistaan. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni venäläisestä saunasta, ja se oli positiivinen. Mökki on hirsirakenteinen, ja siinä on kuisti, tupa ja pieni pukuhuone. Saunan lisäksi oli pesuhuone, jossa toimitaan perinteisellä vatimeiningillä. Saunassa oli koristeellisia puuesineitä, kuten sorvatut kaiteet kiukaan ympärillä. Lämpötila oli riittävä ja kiviä kiukaassa runsaasti. Katselin terassilta, kun Novolazarevskayan antennien tietämille rakennettiin GLONASS-tukiasemaa. Tämä oli ylellisyyttä. Suihkussa käymistä suositellaan täällä korkeintaan kolme päivän välein, sillä vettä ei vielä saada järvestä. Kaikki tuodaan autolla Novolazarevskayalta, jonne se kaiketi pumpataan toisesta järvestä. Novo Runwaylla suihkuvuoro on kerran viikossa.

Sunnuntai 10.12.2017: Kenttätyöpäivä ja kihuja

Ensimmäinen kenttäpäivämme Schirmacher Oasiksella sattui sunnuntaiksi. Lähdimme tavoittelemaan Maitrin lähelle merkittyä juonta, jonka koostumukseltaan olisi määrä pääpiirteiltään vastata jotakuinkin Mosambikista löydettyjä pikriittejä.

Ilma oli aurinkoinen, mutta raaka ja tuulinen (eilinenkin tuulen nopeus oli noin 30 solmua*). Tuulen suunta on täällä ilmeisesti lähes aina idästä länteen. Paluumatkalla meillä oli siis myötätuuli, kun kohtasimme Novolazarevskayalle vievillä pitkospuilla aseman johtajan. Hän kertoi selvitelleensä meille kyytiä keitaan äärimmäisen länsipäähän, ja se näytti olevan mahdollisesti järjestymässä. Se olisi vallan erinomaista, koska silloin meidän ei tarvitsisi kävellä tuota 13,9 kilometrin yhdensuuntaista reittiä edestakaisin.

Uutisesta ilahtuneena jatkoimme matkaa kohti länttä. Novolazarevskayan jälkeisellä pienestä lammesta nousevalla niemekkeellä tumma varjo kohosi rääkyen taivaalle ja uhkaili meitä siivet levällään. Viesti tuli selväksi. Lähellä oli selvästikin pesä. Toinen ääni kuului jostakin kivikosta. Otimme etäisyyttä otaksuttuun pesäpaikkaan ja jatkoimme matkaa. Usein kukkuloiden laella näkyy valjenneita luita ja myrskyliitäjien kalloja.

Emme onnistuneet löytämään matkalta juonia, joita alueelta julkaistujen geologisten karttojen mukaan olisi pitänyt tavata niiltä paikoin. Joitakin lamprofyyrijuonia tapasimme. Se oli merkillistä, sillä pääosin metamorfisista kivistä koostuvassa louhikossa esiintyi kuitenkin myös basalttisia lohkareita, joiden on oltava jostakin kotoisin. Kuinka emme sitten huomaisi kokonaista juonta? Metamorfisia mafisia kivilajeja kyllä löysimme.

Arto, jäätikön reuna ja metamorfista kalliota.

Varsinaisesta pääkohteestammekaan emme löytäneet ainakaan jurakautista mafista juonta, mutta samassa paikassa oli useita hyvin oliviinipitoisia lohkareita. Otimme näistä useita näytteitä tarkempia tutkimuksia varten. Deformoitumattomina nuo kivet ovat todennäköisesti joka tapauksessa nuoria alueen muihin kiviin verrattuina.

Kun söimme lounasta, saimme vieraaksi pienen kihun. Se liisi aivan viereemme ja pysähtyi puolen metrin päähän katselemaan pää kallellaan. Basenin kihut eivät toimi näin, joten eläimellä lienee jokin ajatus, miten tilanteen pitäisi edetä.

Toiveikas etelämantereenkihu.

Kalliokumparetta tutkiessamme Maitrin lähellä taivaalta kuului tuttua jyrinää. Katsoin ylös, ja siellä oli punainen Boeing 757 –lentokone matkalla kohti Kapkaupunkia. Siellä olivat mukana retkikuntamme kaksi muuta jäsentä, saksalainen toverimme, huoneessamme asustaneet norjalaiset hiihtäjät ja joukko vierasmajassa majoittuneita kiinalaisia. Vilkutimme siltä varalta, että joku sattuisi katsomaan alas. Lentokone on outo näky Etelämantereen tyhjällä taivaalla. Ennen lentokentän kesätaukoa tänne laskeutuu lentokone vielä kahdesti, ja meidän on määrä lähteä pois toisen niistä mukana.

Paluumatkalla löytyi viimein yksi kapea basalttijuoni, joka palautti uskomme siihen, että niitä esiintyy tämän alueen kallioperässä. Tätä juonta ei taas ollut meillä olevissa kartoissa. Se ei toki ole ihme, sillä tuskin aluetta on pystytty käymään läpi sellaisella tarkkuudella, jonka näin pienten juonen havaitseminen vaatisi.

Yritimme takaisin pyrkiessämme ohittaa kihujen pesän kauempaa. Se oli ankara virhe, sillä päädyimme näin ilmeisesti lähemmäs pesää. Toinen kihu teki ensin varoitussyöksyn Artoa päin ja hyökkäsi sitten rinkkani kimppuun. Kuulin vain kahahduksen takaani, kun se iski. Tottelimme jälleen varoitusta kuuliaisesti.

Illalla, kun keskustelimme vierasmajan emännän kanssa kokemuksistamme, hän kertoi pesivien kihujen olleen yhtenä vuonna hyvin kiintyneitä punaiseen golfpalloon. Ne olivat pitäneet tätä esinettä pesässään ja pallon jouduttua ulos pesästä ne olivat käyneet pesemässä sen lammessa ja vieneet takaisin.

*Myöh. huom. Noin 15,4 m/s.

Lauantai 9.12.2017: Maitri

Kahdeksan hengen huoneessa nukutun yön ja aamiaisen jälkeen varustauduttiin lähtemään muutaman kilometrin kävelymatkalle Maitrille. Silloin saimme majan emännältä vielä viime hetken viestin, että omat retkikuntalaisemme Mika ja Vesa Novolta olivat tulossa tänne autolla ja lähtisivät mukaamme. Niin tapasimme heidät vielä kerran ennen teiden erkanemista.

Patikoimme pitkin Novolazarevskayan pihapiiristä vaaleiden graniittikukkuloiden välistä kohti Intian asemaa. Eilen tapamaamme Venäjän aseman johtaja oli neuvonut, että Oasiksen korkein vuori olisi reitillä. Sen jälkeen merkittävä maamerkki olisi kimppuumme hyökkäävä kihu. Sillä on pesä jossakin Maitrin lähistöllä, ja sen ilmaantumisesta tietäisimme olevamme lähellä. Kihu näyttäytyikin. Se ei ollut erityisen aggressiivinen, vaan liiteli pari kertaa yli ja kahisteli siipiään maassa seisoen.

Saimme Maitrilla hyvin lämpimän vastaanoton. Isäntinämme olivat aseman talvehtinyt johtaja sekä pian vuoron ottava uusi johtaja. Istuimme heidän huoneessaan, jossa saimme aivan hurjan herkullista chai-teetä ja eksoottisten hedelmien mehuja. Keskustelu kävi erilaisten Etelämantereen kommellusten, urheilun ja ruokalajien ympärillä. Puhuimme tietysti myös geologisista tutkimuksista, joita olimme aikeissa tehdä alueella, ja selvitimme, onko aseman ympärillä tutkimukseen varattuja alueita, joilla liikkumista pitäisi välttää kokonaan.

Intialainen Maitri-tutkimusasema lasikuisteineen.

Kiertokäynti asemalla oli kiehtova kokemus. Jokainen tähän asti näkemäni kansallinen tutkimusasema on tähän mennessä muistuttanut saumattomasti emomaataan, ja niin nytkin. Maitrilla on vaaleanpunaiseksi ja turkoosiksi maalattuja seiniä, kukkaköynnöksiä, verhoja ovissa sekä kaikkien uskontojen jumalille varattu, runsaasti koristelu rukoushuone.

Saimme ystävällisen kutsun lounaalle, ja isäntämme tiedustelivat, pystymmekö syömään tulisia ruokia ja käykö kala. He kertoivat itse pitävänsä kovasti mausteista. Vaikka vakuuttelimme, että meitä kiinnostaisi kokea intialainen tulisuus, kokit jättivät päivän ruokalajeista pois jonkin verran normaalista chilin määrästä. Kaikki tarjottu oli aivan ihastuttavaa. Tomaattikastikkeen kanssa tarjottu litteä leipä, linssikeitto, papumuhennos, riisiä, friteerattua kalaa ja jonkinlainen laakerinlehtirinkeli. Jälkiruuaksi oli vielä pähkinäleivonnainen jäätelön kanssa. Se oli ihmeellistä.*

Lounaan jälkeen meitä tuli tapaamaan jääkairausprojektin edustaja, ICP-MS-spektrometriä käyttävä teknikko. Parhaillaan on käynnissä yli 150 metrin pituisen jääkairanäytteen hankinta 370 kilometrin päässä Maitrilta. Hankkeen tarkoituksena on rekonstruoida alueen ilmastotietoja jopa satojen tuhansien vuosien päähän nykyisen ilmastonmuutosmallinnuksen tueksi.

Meidän oli aika lähteä paluumatkalle, mutta aseman väki toivotti meidät tervetulleiksi uudestaan, jos liikumme alueella. Olimme vieraskirjasta päätellen ensimmäiset vieraat melkein kuukauteen.

Paluumatka tehtiin pidempää maisemareittiä pitkin. Vierasmajalle palattua hyvästelimme retkikuntatoverit uudestaan ja jäimme odottamaan päivällistä. Se olikin herkullinen. Ateriana oli tulista ruskeaa riisiä, salaattia tuoreista parsoista ja paprikoista sekä ihmeellinen jälkiruoka: tsaarin palatsin rauniot, jotka koostuivat kekoon kasatuista marengista, pähkinöistä ja luumuista. Tutustuimme muutenkin aterian aikana isäntäpariskuntaamme paremmin. Kävi ilmi, että he olivat mökkeilleet Suomessa taajaan Pietarissa asuessaan. He muistivat Kotkasta Sapokan puistosta spektroliittipaaden ja pohtivat, onko se todella kiveä. Saatoimme vahvistaa tiedon.

*Myöh. huom. Tämä oli se tilanne, jossa opin, että Intiassa kohtelias vieras ei syö lautastaan tyhjäksi, vaan jättää lopun. Se tarkoittaa, että tarjottavia oli riittävästi. Mikäli yrittää osoittaa ruuan maittamisen pohjoismaiseen tapaan, saa aina lisää.

Perjantai 8.12.2017: Schirmacher Oasis ja Novolazarevskaya

Yössä Novo Runwayn vieraskontissa oli omaa tunnelmaansa. Meitä oli sisällä viisi, ja vielä olisi ollut sänkyjä kolmelle. Näin sängystäni lentävän irtolumen yläpuolelle kohoavan lentokentälle pysäköidyn Lidia-Basslerin. Asumuksessa oli wc-tila vain miehille, naisten tilat olivat erillisissä konteissa. Messin ruoka-ajat olivat hyvin tarkat, kullekin ryhmälle oli varattu puoli tuntia.

Vierailijoiden aamiainen alkoi kahdeksalta, ja sen yhteydessä saimme tiedon, että minut ja Arto siirrettäisiin tänään kello 8.45 Schirmacher Oasiksen vierailijakotiin. Oasis on noin 20 kilometrin pituinen keidasmainen kalliopaljastuma-alue, joka sijaitsee Novo Runwayn pohjoispuolella. Sen kallioperää halkovia juonia olemme matkalla tutkimaan. Pakkasimme tavarat, ja kaksi retkikuntamme jäsentä ja ranskalainen vahvistuksemme lähtivät mukaan saattamaan. Majalla hyvästelimme viimeiset retkikuntamme jäsenet, Mikan ja Vesan. He lähtisivät takaisin Novo Runwaylle odottamaan lentoaan Kapkaupunkiin.

Vierasmajalla oli jo nostettu Suomenkin lippu pihan pieniin lipputankoihin. Meillä oli majoituksen suhteen kaksi mahdollisuutta, asuminen joko Venäjän Novolazarevskaya-asemalla tai tässä hostellinomaisessa majassa*. Tämä jälkimmäinen toteutui. Sen myötä tutustuimme heti lukuisiin vapaa-ajan matkustajiin. Samassa huoneessa asuu norjalainen ryhmä, jotka ovat palanneet hiihtoretkeltä läheiseen vuoristoon, jossa osa heistä kiipesi ylös jonkin jyrkän vuorenseinän. Viereisissä konttimökeissä asuu suuri ryhmä kiinalaisia turisteja ja heidän oppaansa ja tulkkinsa. Tämä porukka on palannut hiljattain Etelänavalta, ja oppaan mukaan se on surkea paikka valtavine rakennelmineen, keilahalleineen, elokuvateattereineen ja lukuisine ajoneuvoineen.

Kihu ja telaketjuajoneuvoja vanhan Novolazarevskayan pihassa.

Aloitimme työmme selvittämällä viestiyhteyksiä kahdelle Schirmacherilla sijaitsevalle tutkimusasemalle, Venäjän Novolazarevskayalle ja Intian Maitrille. Edelliselle majalta oli suora kätevä sisäinen linja, jälkimmäiselle saatiin yhteys sähköpostilla. Saimme kutsut molemmille käymään.

Iltapäivällä lähdimme Arton kanssa tapaamaan Novolazarevskayan johtajaa. Kerroimme tekemästämme tutkimuksesta ja suunnitelmastamme näytteenoton suhteen, ja pyysimme vinkkejä alueella liikkumiseen. Tiedustelimme myös, onko keitaalla paikkoja, joilla liikkumista olisi syytä syystä tai toisesta välttää. Tapaaminen oli todella mukava ja hyödyllinen. Lähelle etukäteen hankalimpana pitämiäni näytteenhankinta-alueita kulkee jääautotie, ja jos voisimme saada kyydin sen päätepisteeseen, painavassa lastissa kuljettava matka lyhenisi luultavasti yli 50 prosentilla, mikä merkitsisi merkittävästi parempaa onnistumistodennäköisyyttä.

Saimme myös aseman viralliset leimat passeihimme ja Russian Antarctic Expedition –hihamerkit.

Venäläisellä Novolazarevskaya-tutkimusasemalla.

*Myöh. huom. Opin myöhemmin, että maja oli itse asiassa vanha Novolazarevskaya-asema 60-luvulta. Tutkimustoiminta oli myöhemmin siirretty uusiin tiloihin korkeammalle paikalle. ”Novo” tarkoittaa myös uutta – alkuperäinen Lazarevskaya-asema sijaitsi aikoinaan rannikolla.

Torstai 7.12.2017: Aboa-Neumayer-Novo

Sää oli odotetusti parantunut Utpostanella ja erityisesti Aboalla yön aikana. Lento etelään lähti siis aikataulussa. Sillä välin minä ja muut lähtijät pakkasivat tavaroitaan ja hoitelivat viimeisiä pieniä hankkeita.

Asema, joka oli ollut kotini melkein kolme viikkoa, oli edelleen tuttu ja kotoisa. On outoa tiedostaa, että tänne unohtunut mikä tahansa esine jää hyvin kauas taakse tiettömän taivalen päähän, eikä sitä välttämättä ole koskaan mahdollista henkilökohtaisesti käydä noutamassa. Onneksi siellä kuitenkin käy vuosittain retkikunta. Nyt Aboa jää vielä viiden hengen asuttamaksi tammikuun puoliväliin saakka.

Kohtalon hetki koitti, kun Twin Otter laskeutui palatessaan Utpostanelta. Pilotit ryhtyivät tankkaamaan konetta pitkää matkaa varten. Meidän oli aika lähteä alas suksitielle säkkeinemme, reppuinemme ja kivilaatikoinemme.

Kone oli pian valmis jatkamaan. Siiven alla jäätiköllä tapahtui muutamia jälleennäkemisiä ja jätettiin useita hyvästejä. Lentokoneen moottorit käynnistyivät, se irrotti suksensa lumesta ja nousi kevyesti taivaalle. Kohta emme nähneet enää Basenia, niin suuri kuin se onkin.

Matkalla Neumayerille näimme avointa sinistä vettä ensi kertaa aikoihin. Liekö meri ollut vielä jäässä tullessamme, vai aukesivatko Baslerin ikkunat vain väärään suuntaan? Myöhemmin matkalla koin hieman matkapahoinvointia, koska maisema oli ainoastaan valkoinen ilman referenssiä horisontista.

Matkalla kyläilemään Neumayer-asemalle.

Laskeuduimme Neumayerille, ja kone tankattiin heti. Saimme kutsun lounaalle. Suuren aseman lounaan yhteydessä saimme jäätelöt ja ensimmäiset vesimeloninpalat kolmeen viikkoon. Neumayer nimittäin sijaitsee aivan lähellä merta, ja sinne voidaan tuoda painaviakin ruokatarvikkeita meriteitse. Ilman pienhiukkasten tutkija Ursula esitteli meille aseman komean viihdeosaston baareine ja elokuvateattereineen, ja jännittävimpänä kellarin luolaston. Aseman erikoisuus on useiden säädettävin jalkojen päällä seisova rakenne. Lumen kertyminen on alueella niin voimakasta, että koko asemaa nostetaan kaksi kertaa vuodessa. Yhtä jalkaa kerrallaan nostetaan, ja koneet ajavat sen alle lunta. Sitten on seuraavan jalan vuoro. Kun kaikki jalat on lyhennetty, asemaa nostetaan niiden varassa ylöspäin.

Mukaamme lähti Neumayerilta yksi saksalainen lintututkija, jota tuli saattamaan koko joukko muita tutkijoita. Lentokentällä toinen pingviinitutkija vahvisti, että aikaisemmin näkemäni kihu varmuudella yritti syödä minut. Kuvaamani käytös on niiden tyypillistä haaskaa kohtaan osoittamaa kiinnostusta. Se olisi kuulemma aloittanut silmistä.

Pysähdys oli tosiaan lyhyt, eikä meillä ollut mahdollisuutta matkustaa keisaripingviiniyhdyskunnan luokse muutaman kilometrin päähän. Lennollamme ollut saksalainen kuitenkin antoi vinkin, että näemme ne varmasti lentokoneesta. Niin olikin – kahden jääseinämän välisessä lahdessa jäällä oli valtava alue ruskea massaa. Se muodostui 8000 aikuisesta pingviinistä ja 6500 poikasesta.

Atka Bayn keisaripingviiniyhdyskunta.

Seuraava etappi oli hyvin miellyttävä. Kontrasti oli parantunut huomattavasti, ja kone liisi tasaisesti vastatuulessa. Otimme enemmän korkeutta kuin aikaisemmin, ilmanpaineesta havaiten liikuimme noin 3000 metrissä. Lähes koko matkustamo oli unessa. Itse heräsin ensimmäisen kahden tunnin jälkeen seuraamaan pitkän vuoriston ohikulkua oikealla puolella konetta. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen Schirmacher Oasis tuli näkyviin, ja laskeuduimme sen eteläpuolelle Novo Runwaylle.

Ensimmäinen havainto oli navakka tuuli, joka ajaa irtolunta pitkin jäälakeutta. Meidät kasattiin lentokoneesta moottorikelkan rekeen, ja saimme väliaikaiseksi asumukseksi kontin lentokentältä. Illallinen tarjottiin Novon messissä. Istuskelin illalla konttimme edessä patiolla katselemassa aurinkoa ja lentävää lunta. Novon pyöreämuotoinen kotikihu lensi raskaasti tuulessa ja lähestyi toiveikkaana ruokailutilaan meneviä ja sieltä tulevia ihmisiä.

Ajolunta Novo Runwaylla.

Keskiviikko 6.12.2017: Itsenäisyyspäivä

Eilen tullut tieto Twin Otterin saapumisesta tänään muutti alkuperäisiä suunnitelmia itsenäisyyspäivän vietosta. Täällä hyvin harvaan havaitulla alueilla säillä on suuri vaikutus lentojen toteutumiseen, joten mikään ei aamulla ollut varmaa.

Joka tapauksessa kokoonnuimme aamulla ulos lipputangon ympärille laulamaan Maamme-laulun saksalaisvieraiden todistaessa tapahtumia.

Sää ei ollut varsinaisesti huono, mutta valkoinen matala pilvipeitto huononsi kontrastia jäätikön pinnassa. Laskeutuminen visuaalisesti on hyvin haastavaa, kun lumen pintaa ei erota taivaasta. Säitä lähetettiin asemalta lentäjille tunnin ja puolenkin tunnin välein. Lopulta he päättivät lähteä matkaan Novolta noin tuhannen kilometrin päästä.

Lennon suunnitelma oli sellainen, että kone pysähtyisi Aboalla mennessään, sitten lentäisi Utpostanelle reilun sadan kilometrin päähän noutamaan saksalaisia tutkijoita, joista osa liittyisi täällä traverseen. Sitten meiltä Aboalta pois lähtevien nelihenkinen ryhmä nousisi koneeseen, joka lentäisi Neumayerille tankkaamaan ja vaihtamaan matkustajia, ja sitten vielä Novo Runwaylle. Jos sää kuitenkin missä tahansa välissä huononisi tai matka menisi viivästysten takia liian myöhäksi, koneen olisi mahdollista yöpyä millä tahansa väliasemalla. Kaikkiaan Aboan osalta muuttujat tarkoittivat, että itsenäisyyspäivän illallisella olisi paikalla 5-19 henkilöä. Ei mikään helpoin tehtävä kokille valmisteltavaksi. Antti alkoi asentaa traversen mukana saapuneita asuinkontteja kuntoon siltä varalta, että nukkujia todella olisi yöllä 19.

Lounaan jälkeen päätimme hoitaa itsenäisyyspäivän kunniatehtävämme ja pitää uuden Tuntematon sotilas –elokuvan Etelämantereen ensi-illan. Elokuvaa katsottiin keskittyneesti, ja tunnin välein pidettiin tauko  tuoreiden säätietojen lähettämiseksi lähestyvälle Twin Otterille.

Kun kone saapui, selvisi vähitellen, että Utpostanella oli matalia pilviä. Se tarkoitti, että kone ja sen kaksi  kanadalaista lentäjää jäivät yöksi Aboalle. Otin tiedon ilolla vastaan, sillä näin saatoimme viettää Suomen 100-vuotispäivää yhdessä.

Saunomisen jälkeen nautittiin Pekan valmistama kolmen ruokalajin ateria pöytään tarjoiltuna. Alkupalana oli tattirisottoa, pääruokana pihvi hapankaalin ja perunavuoan kanssa, ja jälkiruokana sinihomejuusto aprikoosin, puolukkajäädykkeen ja omenan kanssa. Illalla laulettiin.

Aboan itsenäisyyspäivän liputus keskiyön auringossa.

Tiistai 5.12.2017: Jääkelkkailua Basenin ympärillä

Aamu oli puolipilvinen. Lähtömme asemalta on todennäköisesti kohtalaisen lähellä, vaikka tarkka päivä ei ollutkaan aamulla tiedossa. Pakkasimme kivinäytteet aamupäivällä vanerilaatikoihin. Täydensin kaikkien näytteiden havaintotiedot ja koordinaatit. Lajittelin roskat ja palautin asemalle kuuluneet retkeilytavarat paikoilleen. Käänsin aikaisemmin hankkimani Schirmacher Oasiksen kiinnostavien pisteiden koordinaatit GPS-laitteen käyttämään formaattiin ja lisäsin pisteet sinne. Lähtö alkaa nyt konkretisoitua.

Iltapäivällä ajoimme moottorikelkoilla Basenin ympäri kahdeksan kelkan kulkueena. Pohjoisseinämällä oli hyvin vaikuttava paikka, jossa jäätikkö nousee vuorta vasten kaarevana kuiluna. Aseman väki kutsuu sitä Velodromiksi. Ajoimme kelkoilla alas siniselle jäälle, ja äärimmäisen liukkaalla jäällä vauhtia ja ohjausta pystyi harjoittamaan ainoastaan lumipälvien kohdalla. Itse jäällä kelkka liukui tangentin suuntaan. Se oli hieman haastavaa, sillä sinisellä jäällä oli pitkiä ylä- ja alamäkiäkin. Jäin jyrkimmässä nousussa jumiin juuri ennen mäen viimeistä lumilänttiä, ja saksalainen Martin joutui työntämään kelkkani taas liikkeelle.

Moottorikelkkoja kotivuoren basalttikerrosten juurella.

Illalla syötiin hyvä ateria, saunottiin ja katseltiin lyhytelokuvia. Kaikki taisivat olla jo valmistautumassa itsenäisyyspäivän viettoon.

Viimeisenä iltaohjelman jälkeen saatiin sanoma, että odotetut lennot toteutuvat huomenna. Kone lentää tänne Utpostanelta, ja retkikuntamme joulukuussa pois lähtevät jäsenet sen mukana. Tämä oli siis mahdollisesti viimeinen sauna ja viimeinen yhteinen illanvietto Aboalla. Oli hämmentävää ymmärtää se vasta jälkikäteen.

Omat tavarani ovat vielä ympäri hyttiäni, vaikka suuri osa onkin jo valmisteltuna lähtöön. Aamulla alkaa vimmattu pakkaaminen.

Maanantai 4.12.2017: Viimeinen geologinen retki Basenilla

Lähtömme päivämäärä ei ole vielä tarkkaan selvillä, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se tapahtuu tällä viikolla ennemmin tai myöhemmin. Keskiviikkona vietetään itsenäisyyspäivää, joten meidän on parasta olla valmiita lähtemään ennen sitä. Päätettiin siis tehdä viimeinen näytteenhakumatka tänään. Sää oli sopiva, vaikkakin pilvinen ja valkoinen. Tuuli oli alkanut jälleen, ja yhdessä puuttuvan auringonpaisteen kanssa keli oli kenttätöihin aiempia päiviä viileämpi. Ryhmä retkikunnan jäseniä oli lähtenyt jo aamulla huoltamaan rannikolla 150 kilometrin päässä sijaitsevaa sääasemaa.

Emme olleet käyneet vielä länsijyrkänteen reunoilla olevissa matalissa haaroissa, joten suuntasimme tämän viimeisen matkan sinne. Jyrkänteeltä on nähtävissä, että laavakerroksissa on noilla kielekkeillä juonista kieliviä vekkejä.

Laskeuduin rakkaista rinnettä alas ja löysin pienen tumman irtokappaleen, jota laskeuduin tutkiskelemaan. Nojasin hetken rinteessä reppuuni liikkumatta. Silloin tumma varjo peitti taivaan. Kihu lensi ylitseni melkoisen matalalta. Se kävi kääntymässä ja lensi ohi yhä matalammalta. Viimeisellä kerralla se lähestyi suoraan hidastaen lentoaan ja alkoi jo ojentaa räpylöitään laskeutumista varten. Silloin käänsin päätäni, jolloin kihu otti lisää korkeutta ja lensi pois.

Mahtoiko tuo suuri ruskea lentäjä toivoa löytäneensä suuren, herkullisen raadon rinteestä? Retkikunnan jäsenet spekuloivat myöhemmin, että kihulla on ehkä pesä rinteessä. Voi olla niinkin. Se ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta enää silloin, kun kävelin pois. Tämä saattoi siis olla ainoa tähän mennessä todistamani tapaus, jossa villieläin on osoittanut halua syödä minut suihinsa.

Löysimme vielä muutamia juonia, joista yhdessä nähtiin pieniä oliviinihajarakeita. Laskeutuminen viimeiselle niemekkeen näköiselle jyrkänteelle ei tuottanut geologisia tuloksia, mutta näimme vielä yhden lumimyrskyliitäjien huikean lentonäytöksen. Ne tekivät tynnyrikäännöksiä ja syöksyjä jyrkänteiden voimakkaissa nousevissa ilmavirroissa.

Eteläistä jäkälää.

Illalla syötiin, saunottiin, luettiin sarjakuvia (mm. Fingerporia ja Lucky Lukea) ja seurattiin rannikolta palaavan kenttäryhmän etenemistä. Poikien illallisena oli hyppyantilooppipataa. Priit antoi oman annoksensa koipiluun pätkät minulle, jotta voin tehdä niistä helmet itsenäisyyspäivän juhlia varten.