University of Helsinki
Runebergin päivän bloggauksessani kaksi viikkoa takaperin muistelin amiraali Carl Olof Cronstedtin jälkimainetta. Totesin tuolloin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden kuva Cronstedtista maanpetturina elää yhä sitkeästi suomalaisessa historiakulttuurissa, tutkijoiden uudelleenarvioinneista huolimatta.
Tämän aamun Hufvudstadsbladet tarjoaa ystävällisesti väitteelleni lisää todistusaineistoa. Uutissivulla 3 käsitellään Ruotsin puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Håkan Juholtin tekemää ehdotusta ruotsalaisen ja suomalaisen sotilaskoulutuksen yhdistämisestä. Juttu ei ole pitkä, mutta toimittaja Sylvia Bjon on saanut siihen mahtumaan myös pienen historiallisen viittauksen:
Utredningarna kring det nordiska försvarssamarbetet inleddes 2009 då ländernas försvarsmakter grundade Nordefco. Det var på året 200 år efter att Sverige och Finland senast delat försvar, med snöpliga avtryck i historiskrivningen.
Entä mitä jutun kuvituksena on? Ei Ruotsin puolustusvaliokunnan puheenjohtajaa, ei arkistokuvaa suomalaisista varusmiehistä, vaan amiraali Cronstedtin muotokuva. Kuvateksti:
FIASKO. Föregående gång Finlands försvar var gemensamt med Sveriges 1808 slutade det i amiral Carl Olof Cronstedts förräderi.
Hufvudstadsbladetin uutistoimitus saa minulta pisteen viitseliäästä historiallisen perspektiivin käytöstä uutisoinnissaan, mutta samalla kehoituksen päivittää hieman Cronstedt-kuvaansa.
“Vänrikki Stoolin tarinoiden kuva Cronstedtista maanpetturina elää yhä sitkeästi suomalaisessa historiakulttuurissa, tutkijoiden uudelleenarvioinneista huolimatta.”
Eikö pikemminkin suomalaisten tutkijoiden tapana ole joskus ollut projisoida Suomen onnelliseksi osoittautunut kansallinen kehitys Cronstedtin toimintaan ja siten pitää sitä teleologisesti kaukaa viisaana tai vähintäänkin ymmärrettävänä?
Luettuani Martin Hårdstedtin (Suomen sota 1808-1809, 2007) ja Wilhelm Odelbergin teoksia (Viceamiral Carl Olof Cronstedt: levandsteckning och tidsskildring, 1954; Sveaborgs gåta: en studie i defaitism, 1958) jäi kokonaisvaikutelmaksi maanpetos, toki defaistismin vallassa tehty ja tuottamuksellinen, mutta yhtä lailla maanpetos. Cronstedt ei välttämättä tahallisesti pyrkinyt tekemään maanpetosta, mutta faktisesti teki niin kuitenkin.
En tosin tiedä, edellyttikö tuolloinen sotaväen rikoslainsäädäntö maanpetosrikokselta tahallisuutta, mutta ainakaan nykyinen maanpetosmääritelmä ei näyttäisi (?) ottavan kantaa tahallisuuteen tai tuottamuksellisuuteen, vaan ainoastaan faktisiin tekoihin.
Jussi T. Lappalainen taas ei ota maanpetokseen suoraan kantaa, vaan kaipaa lisätutkimusta, mutta toteaa kuitenkin: “Sotilaskurin kannalta on aivan selvää, että Gripenberg [Svartholman luovuttaja] ja Cronstedt syyllistyivät kuninkaan yksiselitteisen puolustuskäskyn rikkomiseen tavalla, joka osoittaa tehtävän saaneelle sotilaalle kuulumatonta herkkäuskoisuutta ja sinnikkyyden puutetta”. (Suomen sodan historia 1808-1809, 2008).
Viaporin luovuttaminen venäläisille täytti totta kai maanpetoksen juridiset kriteerit. Ratkaisevaa vaikutusta sodan kulkuun sillä ei kuitenkaan ollut. Sota olisi päättynyt häviöön Cronstedtin toiminnasta riippumatta. Viaporin antautumisen seuraukset olivat lähinnä psykologiset.
Nuo siteeraamani Hufvudstadsbladetin maininnat heijastivat aika karkeasti sitä vanhaa runebergiläistä käsitystä, että häviö Suomen sodassa oli Cronstedtin toiminnan suoraa seurausta. (Tuo kuvateksti etenkin: “Föregående gång Finlands försvar var gemensamt med Sveriges 1808 slutade det i amiral Carl Olof Cronstedts förräderi.”) Sen vanhentuneisuudesta lienemme yhtä mieltä.
On tosiaan epäilemättä totta, että tutkimusyhteisön ulkopuolella Runeberg värittää edelleen perusasennoitumista Suomen sodan ajan henkilöitä kohtaan. Nuorempien sukupolvien kohdalla tosin ei tätäkään sidettä välttämättä enää muodostu, sillä runoilijaa taidetaan nykyään lukea aika vähän kouluissa. Itse asiassa kaikilla historian aloilla taitavat media, populaarikulttuuri ja taide joka tapauksessa luoda käsityksiä tehokkaammin kuin tutkimus.