Poistuin kammiostani Suomenlinnaan

Tutkijan on hyvä poistua välillä kammiostaan “kentälle” . Kammiohommissa tutkimus jää “vanhojen kellastuneiden papereiden ja tunkkaisten historiankirjojen varaan”. Näinhän tämä kliseinen käsitys kuuluu, vaikka oikeasti, uskokaa tai alkää,  tutkijat ovat verkottuneempia ja sosiaalisempia kuin monen muun ammattikunnan edustajat. Osa on jopa Facebookissa, minä kuitenkaan en. Ei ole tullut kutsua.

Viime perjantaina lähdin kohti Suomenlinnaa. Tarkoitukseni oli perehtyä erityisesti linnoituksen telakkaan. Oppaakseni oli lupautunut Suomenlinnan hoitokunnan arkkitehti Tuija Lind. Menomatka sujui uudella lautalla. Meri oli tyyni ja ilma seisovan kuuma. Olen lautan keulassa, nojaan reelinkiin ja katsoin edessä avautuvaa maisemaa. Suomenlinnan päällä liikkui pulleaa kalaa muistuttava ilmalaiva. Kuulin myöhemmin, että se oli ilmakuvaamassa Suokkia. Ajankohta oli maanpinnan näkyvyyden kannalta vähän liian myöhäinen, olihan lehti jo puussa.

Mietin miten Viaporia rakenettaessa tavarat on toimitettu saarille. Todennäköisesti sen ja kaupungin välissä olevia saaria on hyödynnetty yhdistämällä ne toisiinsa tilapäisillä silloilla ja ponttooneilla. Talvisin tavara liikkui helposti jäätietä. Nykyään merenpohjan alla kulkee autolla ajettava huoltotunneli. On väitetty että tällaista salaista tunnelia suunniteltiin jo Ehrensvärdin aikoina, mutta tämä lienee vain huhu. Onkohan Suomenlinnan legendaarisella oppaalla, Ior Bockilla ollut tässä oma osuutensa. Muistan Bockin kaukaa muinaisuudesta. Olimme kansakoulussa luokkaretkellä Suomenlinnassa ja Bock toimi oppaana. Opas-setä oli jollain tapaa erikoinen, kertoi asiat erilailla kuin opettajamme Arvonen. Sama setä tanssi mustavalko TV:ssä Coral-mainoksessa.

Suomenlinnassa on kuuma. Rakennusten sulkemilla aukioilla ilma seisoo. Ensimmäinen bongaus: TV:stä tuttu Baba Lybeck lenkkeilee ohitseni.  Kello 9.15 ranskalaiseen linnoitusarkkitehtuuriin perehtynyt Tuija saapuu pyörällä tyylikäs baskeri päässään  tapaamispaikkaamme Suomenlinnan museon eteen.  Paikka oli keskeinen jo Viaporin aikoihin, kertoo oppaani. Tässä kohtaan  kaleerit ja saaristofregatit ajettiin telakalta Kustaanmiekan kautta merelle. Lähtö- ja tuloparaateja seurattiin Kuninkaanporilla. Vanhan telakan pato on nyt täytetty ja paikalla on enää kivetty luiska. Sen takana on lentokonehalli, joka on ollut vanhan telakka-altaan päädyn kohdalla. Lentokonehallissa tehtiin 1920- ja 1930-luvuilla nimensä mukaisesti lentokoneita (Suomen ensimmäiset). Hallit ei ole  suuri, mutta eivät olleet sen ajan lentokoneetkaan. Tarkastelemme hallin erikoista lattiaa, joka on poikkileikatuista pölleistä tehty “parketti”. Vastaavanlaisia äärimmäisen kestäviä lattioita on muuallakin, mm. Ahlströmin hevostallissa Noormarkussa. Yksi syy lentokonehallin parketin rakentamiseen oli äänenvaimennus sekä se, ettei puulattialle pudonnut työkalu hajonnut. Hallissa oli pinossa leveitä toistakymmentä metriä pitkiä mäntylankkuja. Ne olivat vaikuttavan kokoisia, sellaisia, joita on turha kysellä lautatarhoilta. Lankut ovat valmisteilla olevaa tykkisluuppi-replikaa varten.

Lentokonehallista etenemme telakka-altaan ylätsanteelle, jossa tarkastelimme Tuijan piirustuksia ja allamme olevaa telakka-allasta,  jossa 1700-luvulla oli kaleereja, saaristofregatteja, tykkisluuppeja ja -jollia. Nyt se oli tyhjä, ja paikalla hääri Alfons Håkans-yhtiön miehiä hinaajiaan kunnostaen.

Telakka-allas. Oikealla vanha sulkuportti tsaarin ajalta. Kuva: Mikko Huhtamies

Alusten talvisäilytys oli  1700-luvulla ongelmallinen tehtävä. Fredrik af Chapman suunnitteli katokset alusten suojaksi (Rosen 2008). Tätä kuitenkin arvosteltiin, koska ilma ei vaihtunut ja alukset lahosivat. Määrättiin, että kylkilaudoitusta on poistettava ilmanvahdon lisäämiseksi. Liiallisesti käytettynä tämä taas saattoi johtaa ravistumiseen.

Näimme myös kelluvat sulkuportit. Kelluvina niitä on helppo siirtää. Vanhin, 1800-luvulla rakennettu sulkuportti, oli siirretty telakan takana olevaan pöpelikköön, jossa se monumenttina muistuttaa tsaarin ajan teknologiasta. Vanha sulkuportti poistettiin käytöstä heikkokuntoisena ja hengenvaarallisena, erottihan se satojen tonnien vesimassat altaasta. Thunbergin aikana, 1700-luvulla, kelluva sulkuportti oli puinen. Vastaavia käytettiin  Hollannissa ja Ranskassa. Telakan padolla seisominen on erikoinen kokemus. Toisella puolella on meri, jota ylettyy koskettamaan, toisella puolella toistakymmentä metriä syvä pudotus telakka-altaakseen. Hämmästyttävää miten panssarilaivat on saatu aikoinaan manöveerattua telakka-altaaseen.

Pumppuhuone työn alla. Katossa näkyy rautalenkkejä, jossa paternosterlaite on ollut kiinni.

Telakalta menimme pumppuhuoneeseen, jonne Tuijalle oli avaimet. Turisteja (muita kuin minut) näihin paikkoihin ei päästetä. Ei ainakaan vielä, sillä paikkaa kunnostetaan tällä hetkellä. Työn tekevät Suomenlinnan työsiirtolan miehet, kuten vangit 1700-luvulla. Pumppuhuone oli kiinnostava. Sen katto on kupolinmuotoinen ja siinä on tukevia rautalenkkejä. Näissä oli aikoinaan kiinni vedennostolaite, Thunbergin paternosterlaite, hissin esimuoto. Ahtaassa huoneessa on ollut kaksi hevostakin laitetta käyttämässä. Karlskroinassa oli myös vastaavanlainen laite, mutta sitä käyttämään tarvittiin 200-300 miestä, jotka toimivat 3-4 vuoroissa. Nostolaitteen alapuolella on suuri kaivo, joka on alhaalla yhteydessä telakka-altaaseen. Sieltä laite nosti veden pumppuhuoneen lattian tasolla olevaan 150 m. pituiseen mereen johtavaan tunneliin. Onko tämä juuri se salainen tunneli, josta on jäänyt huhu elämään? Arkistolähteet kertovat tällaisesta  tunnelista (“hemlig kanal”). Olin erityisen kiinnostunut pumppuhuoneen mahdollisista kaminoista. Kaminoita ei enää ole, mutta Tuija osasi arkkitehtina osoittaa niiden paikat. Myös savuhormit löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen. Ne oli kuitenkin jo muurattu umpeen. Kaminat estivät pummpuhuoneen veden jäätymisen. Tarkastelimme lopuksi pumppuhuoneen ulkopuolella  Thunbergin myllyn vanhaa paikkaa. Tässä seisoi Viaporin monitoimimylly, joka aikalaisten mukaan piti kovaa meteliä. Ei varmaan nykyihmisen mielestä, sillä esiteollisen ajan äänimaailma oli  erilainen, paljon hiljaisempi kuin nykymaailman. Kovin desibelitaso saavutettiin meritaistelussa.

Tätä tunelia pitkin vesi poistui telakka-altaasta pumppuhuoneen kautta mereen.Kuva: Mikko Huhtamies.

Puolitoista tuntia on hurahtanut, ja Tuija joutuu lähtemään muihin töihin, vaikka puhuttavaa olisi ollut vielä vaikka kuinka paljon. Kävin vielä tutustumassa Suomenlinnan museossa olevaan “Näkin kengissä” näyttelyyn, jonne meriarkeologi Minna Leino on koonnut kiinnostavan näyttelyn vedenalaisesta Suomenlinnasta. Paluumatka sujui luotettavalla vanhalla lautalla, joka on rakennettu Suomenlinna Valmetin telakalla 1952.

Mikko Huhtamies

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *