Kesäretki Kuninkaantiellä, osa 6

Träskändan kartanon jälkeen edessämme on pitkä ajomatka ilman pysähdyksiä: seuraava kohde on Vantaankoski, ja sinne on yli kymmenen kilometriä.

Träskändasta Kuninkaantie jatkuu itään Kolkekannaksentien nimellä. Ajamme melko uusien, meidän näkökulmastamme mielenkiinnottomien omakoti- ja rivitaloalueiden läpi. Vasemmalla puolella vilahtaa Pitkäjärvi. Kuninkaantie kulki aivan järven rantaviivaa pitkin, mutta me emme voi seurata sitä, sillä vanha rantatie on nykyään suljettu autoilta. Ajamme pitkän lenkin Jupperin asuinalueen ympäri löytääksemme sen uudelleen.

Jossakin tämän omakotitalojen seassa on Dalsvikin kalkkikivilouhoksen museoidut jäännökset. Espoon rakennuskulttuurin mukaan louhos on pieni mutta poikkeuksellisen pitkäikäinen: se perustettiin 1400-luvulla Espoon kirkon rakennustöitä varten, ja siitä louhittiin kalkkia vielä 1900-luvun alussa. Luultavasti sen kalkkia vietiin myös Viaporiin.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie21Hmeenkylnkartano.jpg

Kuninkaantie löytyy uudelleen Jupperintien nimisenä. Ylitämme kunnanrajan ja tulemme Vantaan eli entisen Helsingin pitäjän puolelle. Asutus loppuu ja Ainontieksi nimensä muuttanut tie kulkee läpi peltomaiseman. Vasemmalla pellon takana vilahtaa Hämeenkylän eli Tavastbyn kartano. Sinne ei nyt maksa vaivaa poiketa, sillä kartanomiljöö on peräisin 1800-luvulta ja Engelin käsialaa. Tälläkin kartanolla on kuitenkin Viapori-kytköksensä: sen omisti 1700-luvulla Sundin eli Sunnin suku, yksi Helsingin mahtavimmista kauppiassuvuista, joka tottakai kävi kauppaa Viaporin kanssa.

Pian Hämeenkylän kartanon jälkeen asutus alkaa uudelleen ja kadotamme Kuninkaantien. Se on jäänyt Vihdintien ja Hämeenlinnanväylän välissä Kehä III:n alle. Joitakin pätkiä alkuperäisestä tielinjasta on jäljellä Kehän molemmin puolin, mutta niiden koluamiseen ei ole nyt aikaa (ja ne ovat enimmäkseen teollisuusalueilla, joten mitään maisemaelämyksiä tuskin olisi tarjolla). Ajamme vauhdikkaasti Martinkyläntietä itään ja tulemme Vantaankoskelle, paikkaan jossa Kuninkaantie on ylittänyt Vantaanjoen.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie22Vantaankoski.jpg

Vantaankosken hieno historiallinen koskimaisema siltoineen ja tehdasrakennuksineen on 1800-luvun perintöä. 1700-luvulla tie ylitti joen hieman pohjoisempana, siinä missä nyt häämöttää Kehä III:n silta ja viilettävä pakettiauto. Voimakasta koskea käytettiin jo silloin teollisiin tarkoituksiin. Täällä oli mylly, mistä paikannimi Myllymäki eli Kvarnbacka kertoo, mutta myös eräitä mielenkiintoisempia hankkeita.

1700-luvun lopulla Helsingin pitäjässä raivosi “kaivoskuume”. Läntisen Uudenmaan rautaruukit, jotka joutuivat laivaamaan valtaosan raudastaan merten takaa, kaipasivat kipeästi suomalaista raaka-ainetta. Sillbölen rautamalmiesiintymän löydyttyä 1744 seudulla käynnistyi myös useita muita kaivoshankkeita. Ylimasuunimestari Bengt Qvistin johtama kaivosyhtymä, johon kuului useita ruukinpatruunoita, louhi 1780-luvulla rautaa Hämeenkylässä ja Laajasalon Stansvikissa. Yhtymä myös anoi kruunulta lupaa rakentaa rautamasuuni Vantaankosken rannalle. Anomus hylättiin, mutta Vantaankoskelle ehdittiin kuljettaa Stansvikin kaivoksesta lasti rautamalmia koesulatusta varten. Tämän rautamalmikasan pitäisi olla yhä näkyvillä kosken rannalla, ja se on Vantaankosken-pysähdyksemme pääasiallinen syy. (Kyllä, pysähdyimme nähdäksemme kivikasan 1700-luvulta. Ammattitauti.)

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie23Vantaankoskenkuonakivi.jpg

Sillan pielessä olevaan opaskarttaan on merkitty “Vanhoja kuonakasoja”. Koskisuvannon länsirannalta löytyykin rinne johon on kipattu masuunikuonaa – tai itse asiassa rinne joka koostuu kokonaan masuunikuonasta. Varsin kaunista tavaraa. Osa kuona-aineesta on sulanut lasimassaksi, joka kiiltelee sinisen eri sävyissä. (Kotona kirjoja tutkimalla selviää, että kyseessä on Vantaan rautamasuunin lasikuona 1800-luvulta. 1700-luvun rautamalmikasat ovat sillan toisella puolella, eikä niitä ilmeisesti ole merkitty opaskarttaan. Perhana. Reissuun lähtee aina liian heppoisin pohjatiedoin.)

Sama yhtiö anoi lupaa myös toiselle, paljon epätavallisemmalle laitokselle. Bengt Qvist oli löytänyt Laajasalosta Degerön kartanon mailta pienen hopeaesiintymän ja perustanut hopeakaivoksen. Vaikka Kuninkaallinen Vuorikollegio hylkäsi anomuksen rautamasuunin rakentamisesta, se suhtautui suopeammin hopeakaivostoimintaan ja antoi yhtiölle luvan rakentaa Vantaankoskelle hopeasulatto. Sulatto valmistui 1795, mutta sen toiminta päättyi jo parin koesulatuksen jälkeen. Degerön hopeakaivos osoittautui nopeasti kannattamattomaksi. Hopeakaivos on mielenkiintoinen tarina sinänsä ja huvittava, hyvin kuvaava episodi hyödyn aikakaudelta; sen jäännökset ovat tiettävästi yhä näkyvissä Laajasalossa, ja ovat varmaankin oman retkensä arvoinen kohde.

Vantaankoskelta itään kulkeva vanha maantie on yksi Kuninkaantien kauneimmista osuuksista pääkaupunkiseudulla. Se on jäänyt sivutieksi jo vuosikymmeniä sitten ja on siksi säilyttänyt maalaisen charminsa. Tie kulkee mutkitellen Vantaanjoen vartta keskellä laajaa peltomaisemaa.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie24Vantaankoskenkrrytie.jpg

Viinikkalantien risteyksen kohdalla kannattaa pysäköidä auto ja pujahtaa pusikkoon, sillä tarjolla on Kuninkaantien ehkä parhaiten säilynyt osuus pääkaupunkiseudulla. Vanha tielinja, joka muualla on jäänyt asfalttitien alle, kulkee tässä kappaleen matkaa aivan joen reunaa seuraillen. Jopa kärrynurat ovat säilyneet. Tosin traktorit ovat varmaan vahvistaneet niitä hevoskärryjen ajan päätyttyä, mutta joka tapauksessa…

Matka jatkuu Helsingin pitäjän kirkonkylään. Siitä lisää huomenna.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *