Kesäretki Kuninkaantiellä, osa 7

Vantaankoskelta ajamme Ylästöntietä itään. Ylästön ja Tolkinkylän omakotialueiden jälkeen alkavat Backaksen kartanon vanhat pellot. Näkymä on taas hetken aikaa hyvin maalainen, mutta horisontissa häämöttävät jo Pakkalan uudet kerrostalot. Saavumme tiheästi rakennetulle Itä-Vantaalle.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie25Ylstntie.jpg

Backaksen kartanon mahtavat tiilinavetat vilahtavat ohi. Rakennustensa puolesta Backas ei kiinnosta meitä, sillä Osuusliike Elanto on pannut sen täysin uusiksi. Sen sijaan kartanon historiassa on eräs mielenkiintoinen Viapori-kytkös, joka lienee tuttu kaikille 1700-luvun seurapiiriskandaaleja harrastaville. Suurimman osan 1800-lukua Backasta hallitsi Hagelstam-suku, joka periytyy väärän koivun takaa Augustin Ehrensvärdistä; suvun kantaäiti Anna Lovisa Qvick oli Ehrensvärdin avioton tytär.

Seuraava kohteemme Helsingin pitäjän kirkonkylä on pari kilometriä Backaksen kartanon itäpuolella. Kuninkaantie kulki aivan kylän keskeltä, mutta Tuusulanväylä on katkaissut vanhan tielinjan. Joudumme koukkaamaan etelämpää alikulkutunnelin kautta päästäksemme kylään.

Helsingin pitäjän kirkonkylä sijaitsee historiallisessa liikennesolmussa, paikassa missä vanha Helsinki-Hämeenlinna-tie ristesi Kuninkaantien kanssa. Tärkeässä tienristeyksessä sijaitseminen oli kylälle aikanaan eduksi, mutta myöhemmin haitaksi: kun Kuninkaantie on korvattu Kehä III:lla ja Helsinki-Hämeenlinna-tie Tuusulanväylällä, kirkonkylä on jäänyt pahasti kahden moottoritien puristuksiin. Pääosa vanhasta kylämiljööstä on kuitenkin säilynyt, samoin peltomaisema kirkon ja Keravanjoen välissä.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie30Kirkonkylnkylnraitti.jpg

Kylänraitin varrella on puolisen tusinaa vanhaa maataloa. Niiden kunto on vaihteleva. Taustalla näkyvä Hannusasin talo 1800-luvun alusta on entisöity tyylikkäästi ja toimii kahvitupana. Kaksikerroksiset talonpoikaistalot ovat suuria harvinaisuuksia eteläisessä Suomessa, ja Hannusasin rakentajien arvellaankin pitäneen esikuvinaan Helsingin kaupungin porvaristaloja. Saman ikäinen Riddarsin talo, joka näkyy kuvassa oikealla, on sen sijaan autio ja pahasti rapistunut. Katto on notkollaan ja ikkunoiden päälle on liimattu valeikkuna-pahvit. (Kun hankin kotona Googlella tietoa Riddarsin kohtalosta, saan selville, että Museovirasto on myöntänyt tänä vuonna avustusta sen kunnostamiseen. Ilmeisesti siitä on tarkoitus tehdä seurakunnan toimitalo. Hyvä näin, ehkä rakennuksen surullinen tila piankin paranee.)

Sitten tutustumaan itse kirkkoon. Helsingin pitäjän keskiaikainen kivikirkko vaurioitui tulipalossa 1890-luvulla ja “tyylientisöitiin”, eli rakennettiin vastaamaan 1800-luvun yltiöromanttisia keskiaikakäsityksiä. Kirkkosalin pompöösi uusgoottilainen sisustus ja Pariisin Notre-Damesta kopioidut kattomaalaukset ovat aika kaukana suomalaisesta keskiajasta, mutta kokonaisuus on varsin komea.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie27Clayhillsinkattokruunu.jpg

Rikkailla kartanonherroilla oli tapana antaa kotiseurakuntansa kirkolle votiivilahjoja. Tämä oli paitsi jalomielinen ele myös näppärä oman vaurauden ja mahdin osoitus, sillä lahjat olivat sen jälkeen joka sunnuntai seurakuntalaisten ihasteltavina. Koska monet helsinkiläisporvarit omistivat 1700-luvulla kartanoita Helsingin pitäjässä, kirkosta löytyy myös heidän lahjojaan.  Tämän barokkikattokruunun lahjoitti kirkolle vuonna 1744 kauppias ja raatimies Georg Wilhelm Clayhills, joka omisti Puotilan kartanon. Herttoniemen, Kumpulan ja Håkansbölen kauppias-kartanonherran Johan Sederholmin lahjoittama hopeinen ehtoollisastiasto on nykyisin näytteillä Vantaan kaupunginmuseossa. Kruunu ja astiasto kuuluvat niihin harvoihin esineisiin, jotka onnistuttiin pelastamaan vuoden 1893 suuresta tulipalosta.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie26Cronstedtinhauta.jpg

Helsingin pitäjän hautausmaalla on muutamia Viaporin historian kannalta sangen merkittäviä vainajia. Tässä hautakappelissa lepää amiraali Carl Olof Cronstedt, Viaporin viimeinen ruotsalainen komendantti. Hän erakoitui Suomen sodan jälkeen Herttoniemen kartanoon ja sai siksi viimeisen leposijansa täältä. Kappelin on suunnitellut arkkitehti Pehr Granstedt, johon törmäsimme jo aikaisemmin Espoon kirkon laajentajana. Granstedt oli viisi vuotta aiemmin piirtänyt Herttoniemen kartanolle uuden päärakennuksen Cronstedtin tilauksesta, joten hän oli luonteva valinta hautakappelin suunnittelijaksi.

Kappeliin liittyy kummituslegenda 1800-luvun alusta. Sen mukaan salaperäinen musta käärme alkoi näyttäytyä kappelin ovella Cronstedtin hautajaisten jälkeen. Kun kappelin oven päälle hakattiin omaa häntäänsä purevan käärmeen kuva, kummituskäärme ei enää näyttäytynyt. Jutun yliluonnolliseen puoleen en ota kantaa, mutta ainakin heraldisesti se on puppua: häntäänsä pureva käärme oven päällä on osa Cronstedt-suvun aatelisvaakunaa. Salamyhkäisen maanpetturin jälkimainetta kantava Cronstedt on suosittu kummitusjuttujen aihe: hänen väitetään kummittelevan sekä täällä Helsingin pitäjän hautausmaalla että kodissaan Herttoniemen kartanossa.

Kaksi hautakiveä kappelin edessä kuuluvat Cronstedtin tyttärelle Hedvig Charlottalle ja tämän miehelle, maaherra Johan Abraham Stjernschantzille. Pariskunta isännöi Herttoniemen kartanoa ja lahjoitti Helsingin pitäjän kirkolle sen nykyisen alttaritaulun. Myös maaherra Stjernschantz muuten aloitti uransa upseerina Viaporissa…

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie28Weckstrminhauta.jpg

Kirkkomaan vanhin hautakivi kuuluu Tuomarinkylän kartanon herralle, sotakamreeri Johannes Weckströmille. Hän toimi isänsä Mathias Weckströmin tavoin kuninkaallisena muonitusmestarina, hoiti Viaporin ruokahuoltoa ja rikastui siinä sivussa. Poikkeuksellisen pitkä muistoteksti täyttää hautakiven kummatkin sivut. Tässä teksti ja oma vapaa suomennokseni:

Fältkamreraren Johannes Weckström, Född den 1. september 1753, Död den 1. juni 1811. Sörjd, Saknad och Begråten av en trotslös Bror och Syster samt antaligen liten Fosterson med hwilkens Uppfostran Döden hindrade Honom at längre få befatta Sig men för hwads framtida Wäl Han likwäl dragit den ömmaste försorg. Ett swagt Bewis af en högst bedröfwad Bröders wänskap, tacksamhet och tillgivenhet. / Utan Skrymtan Dyglig, Utan forställning Redlig, Ädelmodig och Wälgörande utan Skryt var Fält Kamreraren Weckström en god Christen, en trogen Undersåte, en rättskaffens Ämbetsman under Tienstetiden, en werckelig Menniskovän, den lydigaste Son och den ömmaste Bror. Hwile då Hans stoft i Ro och blifve Hans Minne Wälsignat.

[Sotakamreeri Johannes Weckström, syntynyt 1. syyskuuta 1753, kuollut 1. toukokuuta 1811. Häntä surevat, kaipaavat ja itkevät sisar ja veli, sekä otaksuttavasti myös pieni ottopoika, jonka kasvattamisen kuolema keskeytti häneltä, mutta jonka tulevaisuudesta hän aina tunsi mitä hellintä huolta. Heikko todistus syvästi surevan veljen ystävyydestä, kiitollisuudesta ja uskollisuudesta. / Teeskentelemättömän siveä, rehellinen, jalomielinen ja kerskailematon hyväntekijä oli sotakamreeri Weckström, hyvä kristitty, uskollinen alamainen, oikeamielinen virkamies palvelusaikanaan, todellinen ihmisystävä, kuuliainen poika ja hellä veli. Levätköön hänen tomunsa rauhassa ja tulkoon hänen muistonsa siunatuksi.]

Kivessä viitataan ottopoika Jacob Alléniin, joka oli lapsettoman kartanonherran  vanhuusvuosien silmäterä. Hän hukkui Tuomarinkylän kartanon vieressä virtaavaan Vantaanjokeen, ja hänen hautakivensä on Johannes Weckströmin haudan vasemmalla puolella. Jacob Allénin kuolemaan ja Johannes Weckströmin perinnönjakoon liittyy huhuja, riitoja ja skandaaleja, jotka ovat liian monimutkaisia tässä selitettäviksi. Kiinnostuneet lukekoot Jessica Parland-von Essenin tuoreen kirjan Ammatti, avioliitto ja arvostus – helsinkiläinen eliitti 1740-1820 jossa ne selostetaan seikkaperäisesti.

http://i1237.photobucket.com/albums/ff468/backman1710/Itse%20otetut/Kuninkaantie29Kirkonkylnkoski.jpg

Hautausmaalta on pieni kävelymatka Keravanjoen Kirkonkylänkoskelle. Myös siihen liittyy mielenkiintoinen  intrigi 1700-luvulta, sahateollisuuden suurelta vuosisadalta.

Jokaiseen tarpeeksi voimakkaaseen koskeen Helsingin ympäristössä rakennettiin 1700-luvun kuluessa oma sahalaitos. Kirkonkylänkosken saha perustettiin vuonna 1725. Sahat olivat kuitenkin talonpoikaiston kiivaan vastustuksen kohteena ympäristöhaittojensa takia: sahapadot nostattivat tulvia rantapelloille, tukinuitto särki myllyjä, ja jokeen ajautunut sahanpuru pilasi kalansaaliit. Kirkonkylänkoskella käytiin 1730-luvulla suuri sahataistelu, jonka Markku Kuisma ristii Helsingin pitäjän historiassa suorastaan “varhaiseksi ympäristöliikkeeksi”. Jokivarren kylien talonpojat ja kartanonherrat asettuivat kirkkoherran johdolla vaatimaan sahan purkamista. Sahan omistajat, kauppias Clayhills ja lääninkamreeri Printz, yrittivät vaientaa arvostelun maksamalla valittajille satojen hopeataalerien arvosta vapaaehtoisia korvauksia, mutta joukkoliikkeen voima oli niin suuri, että lopulta he anoivat lupaa siirtää saha ylemmäs joen varteen Hanabölenkoskelle.

Kiistaa seurasi 1700-luvulle tyypillinen jälkinäytös, jossa yhdistyivät hallinnon jähmeys ja porvarien oveluus. Anomus juuttui vuosikymmeniksi kruununbyrokratian rattaisiin, ja Clayhills ja Printz hyödynsivät tätä viivästystä jatkamalla Kirkonkylän sahan pyörittämistä entiseen malliin. Samaan aikaan he kuitenkin rakensivat vaivihkaa laittoman sahan Hanabölenkoskeen. He jäivät kiinni tästä puijauksesta vasta 1750-luvun alussa kun kruunu teki alueella sahakatselmuksen ja havaitsi Hanabölen sahan olemassaolon. Kirkonkylän saha määrättiin purettavaksi ja privilegio siirrettiin virallisesti Hanaböleen.

Auto starttaa. Jäljellä on vielä kymmenkunta kilometriä Kuninkaantietä ja kolme pientä mutta mielenkiintoista kohdetta. Katsotaan moneenko bloggaukseen saan ne mahtumaan…