Terveisiä Hämeenlinnasta

Uudenmaan ja Hämeen lääninhallituksen arkisto, yksi Viapori-tutkimuksen keskeisistä lähdesarjoista, siirrettiin viime vuonna Kansallisarkistosta Hämeenlinnan maakunta-arkistoon. Kansallisarkisto kärsii tilapulasta, ja Hämeenlinnaan on juuri valmistunut moderni arkistorakennus. Tämä siirto oli meille pieni logistinen takaisku, koska lääninhallituksen arkistomateriaali on nyt viiden minuutin kävelymatkan sijasta tunnin junamatkan päässä. Kävin itse toissapäivänä ensimmäistä kertaa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa.

Tilanteessa on jonkinlaista historiallista déjà vu‘ta. Kustaa III siirsi vuonna 1776 Uudenmaan-Hämeen läänin maaherranistuimen Helsingistä Hämeenlinnaan osana suurta lääniuudistustaan. Tuolloin lääninhallituksen arkisto kuskattiin hevoskyydillä uuteen maaherrankaupunkiin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin se kuskattiin takaisin, kun Nikolai I siirsi 1827 läänin pääkaupungin takaisin Helsinkiin.  Lääninhallituksen arkisto on siis toista kertaa historiansa aikana Hämeenlinnassa… Tällä kertaa se meni tiettävästi rekoilla eikä hevospelillä.

Arkistomatka Hämeenlinnaan on loppujen lopuksi varsin vaivaton. Juna vie sinne Helsingistä hieman alle tunnissa (nyt on muuten myös Helsinki-Hämeenlinna-rautatien 150-vuotisjuhlaviikko, mutta se ei kuulu minun tonttiini), ja maakunta-arkisto on korttelin päässä rautatiasemalta. Asemalta arkistolle vievän kadun varrella ovat näppärästi kaikki Hämeenlinnan antikvariaatit; hyvä sijoittuminen, jos haluaa vaania kaupungissa vierailevien historiantutkijoiden rahoja. Arkisto on moderni ja palvelu pelasi nopeasti: sain viidessä minuutissa eteeni lääninhallituksen saapuneiden kirjeiden niteet. Valokuvata sai vain erillisellä valokuvauspöydällä, mikä hidasti jonkin verran vauhtiani, mutta toisaalta sain tarkempia ja paremmin valaistuja kuvia kuin koskaan käsivaralla.

Asiakirjojen tilaus tapahtui sähköisesti, arkistolaitoksen uutuuttaan kiiltävän Astia-tietokannan avulla. Tai tapahtui siihen asti, kunnes Astia joskus puolenpäivän maissa kaatui (“Joku Helsingissä on kompastunut johtoon”, kommentoivat päivystäjät) ja esiin piti kaivaa vanhat paperiset tilauslomakkeet. En ollut kauhean pahoillani tästä käänteestä, sillä saan Astiasta näppylöitä… Loppupäivän tilaukset sujuivat epämuodollisesti “seuraava vuosi sitä samaa kirjasarjaa” -tekniikalla.

Lopuksi Tersmeden-kevennys. Vanha ystävämme Carl Tersmeden, joka ehtii kaikkialle, kävi myös Hämeenlinnan markkinoilla keväällä 1750. Tässä hänen havaintojaan:

23. toukokuuta matkustin Hämeenlinnan markkinoille ostamaan hevosia. Saavuimme kello kuusi illalla, minä sain yöpaikakseni apteekista melko sievän kamarin, mutta renkini majoittuivat ulos mökkiin. Kaupungissa on kirkon, raatihuoneen, apteekin ja asevaraston lisäksi kymmenen tai kaksitoista säännönmukaisesti rakennettua tonttia. Muu asutus koostuu mökeistä suorien katujen varsilla ja näyttää enemmän suurelta maalaiskylältä kuin kaupungilta. Apteekkarska, nuori, kaunis ja varsin kohtelias ihminen, tuli itse tarjoilemaan meille teetä. Hän puhui ruotsia ilman suurempaa murtamista ja oli hilpeä ja iloinen.

Seuraavana päivänä Tersmeden, jonka seuraan oli liittynyt muita Helsingin herroja, kirjoitti ylös havaintojaan markkinahumusta:

Tuhansittain ihmisiä. Noin sata hevosta seisoi sidottuna eräässä aitauksessa, mutta 30 tai 40 laukkasi kilpaa ja huusi Ihaa. Hevoskauppiaita ja hevoshuijareita. Aitauksen toisella puolella oli lukemattomia lehmiä ja sonneja. Täällä seurueemme hajaantui, ja Hjärne, Boije ja minä kävelimme ympäriinsä katsellen hevosia ja muita eläimiä. Palattuamme kävimme pöytään, ja 22 hengen suuri seurue vietti hauskan aterian punssia ja reininviiniä juoden, apteekki on näet ainoa paikka Hämeenlinnassa mistä voi ostaa kestitystä. Koko juhla maksoi yhdeksän taaleria mieheltä. Kaikki herrat pinkaisivat pois pöydästä kuin varpusparvi, mutta minä jäin majapaikkaani juomaan kahvia naisten kanssa.

27. toukokuuta jätin kaupungin taakseni ja palasin Viaporiin, mukanani neljä ruskeaa hevosta jotka maksoivat 1272 taaleria, sekä kuusi lehmää ja neljä sonnia, joista maksoin 45 taaleria lehmältä ja 10 plootua sonnilta.

[Lainaukset teoksesta Amiral Carl Tersmedens memoarer IV: Ur frihetstidens liv. Utgivna av Nils Erdmann. Wahlström & Widstrand, Tukholma 1917.]