Aprillipäivän erikoistutkimus: Kenraalikuvernööri von Rosenin arvoitus

Kenraalikuvernööri Gustaf Fredrik von Rosen (1688 – 1769) on yksi Viaporin rakennushistorian mielenkiintoisimpia hahmoja. Tämä vanha karoliiniupseeri, joka nimitettiin 1747 Suomen kenraalikuvernööriksi ja Suomen puolustuksen ylimmäksi valvojaksi, hönki Viaporin rakentajien niskaan ja vaati heiltä jatkuvaa raportointia työn etenemisestä. Augustin Ehrensvärdin ja hänen lähimmän upseerinsa Fabian Casimir Wreden kirjeet ovat täynnä tuskastuneita purkauksia kenraalikuvernööriä ja tämän “niljakasta konttorisielua” kohtaan.

Virkaintoinen ja pikkumainen kenraalikuvernööri oli muutenkin varsin epäsuosittu.  Hänen tehtäviinsä kuului myös yleisen mielialan valvonta, ja kaikki johtavat 1700-luvun tutkijamme ovat korostaneet hänen ilmiömäisiä kykyjään erityisesti tässä tehtävässä. Einar W. Juvan mukaan “hänellä oli maan eri osissa palkattuja urkkijoita, jotka hankkivat hänelle aineistoa. Kun joku tavattiin puhumassa sopimattomia, hänet pantiin tuomioistuimeen vastaamaan sanoistaan.” A. R. Cederberg toteaa kenraalikuvernööristä, että “vakoilun järjestämisessä hän osoitti erinomaista intoa, määrätietoisuutta ja suurta taitavuutta” ja sai “vakoojiensa välityksellä (…) tarkkoja tietoja siitä, mitä maassa todella tapahtui, mitä suunniteltiin ja mitä todella tehtiin”. Näistä erinomaisista urkkijankyvyistä huolimatta – tai niiden vuoksi – kenraalikuvernöörin määräaikaista virkakautta ei jatkettu.

Von Rosen on salaperäinen hahmo, jonka vaiheista tiedetään varsin vähän. Hän ei ole jättänyt jälkeensä juurikaan lähteitä; esimerkiksi kenraalikuvernöörin kanslian arkisto on hävinnyt täysin. Harvat säilyneet asiakirjat ovat liki lukukelvottomia, sillä von Rosenilla oli hirvittävä käsiala jopa karoliinupseeriksi. Hänen uransa oli myös poikkeuksellisen pitkä. Hänet nimitettiin kenraalikuvernööriksi kuusikymmenvuotiaana, iässä jossa useimmat 1700-luvun virkamiehet olivat jo haudan partaalla, ja hän päihitti silti virkainnossa useimmat nuorempansa. Vielä kahdeksankymmenvuotiaana hattupuolue tarjosi hänelle valtaneuvoksen paikkaa.

Konteksti

Ratkaisun von Rosenin arvoitukseen saattaa tarjota eräs mielenkiintoinen episodi hänen nuoruudestaan. Hän oli mukana Suuressa Pohjan sodassa, ja Pultavan tappion jälkeen hän kuului kuningas Kaarle XII:n lähimpiin miehiin tämän eläessä maanpaossa Turkissa. Kun Kaarle syksyllä 1714 ratsasti Euroopan halki Turkista Stralsundiin palatakseen kotimaahansa, hänen seurueeseensa kuului kaksi upseeria. Toinen näistä oli 26-vuotias kenraaliadjutantti Gustaf Fredrik von Rosen, toinen kapteeni Düring. Lähestyessään Karpaattien vuoristoa tämä pieni matkaseurue joutui vaikeuksiin, joista G. Nordberg kertoo suuressa Kaarle XII:n historiassaan seuraavaa:

Matka jatkui synkässä yössä läpi suuren metsän ja erämaan, ja sekä Hänen Majesteettinsa että tämän matkatoverien oli kuljettava jalan, sillä tie muuttui pelkäksi poluksi ja sitten katosi kokonaan. He harhailivat eksyksissä aina kello kolmeen aamulla, jolloin he havaitsivat nuotion. Hänen Majesteettinsa astui nuotiopiiriin ja kohtasi sikopaimenen joka makasi maassa ja nukkui. Kun tämä oli karistanut unen silmistään, matkalaiset saivat tietää, että he olivat 1 ¾ peninkulman päässä suuresta tiestä ja yhdeksän peninkulman päässä Rothenthurmista. Pitkällisen suostuttelun ja rahan antamisen jälkeen sikopaimen suostui opastamaan heidät tielle, ja he ratsastivat iltahämärään asti, jolloin he saapuivat Kenin-nimiseen kylään Unkarin vuorten juurella. [Nykyinen Câinenii Romaniassa]

Nyt Hänen Majesteettinsa soi itselleen hieman lepoa. Mutta jotta maalaiset eivät havaitsisi, että yksi kolmesta matkalaisesta oli arvossa niin paljon korkeampana muita, he käyttivät salanimiään, söivät nopeasti mitä majatalosta sattui löytymään, heräsivät vain kahden tunnin unien jälkeen ja satuloivat kukin itse hevosensa, ilman että kukaan auttoi toistaan. Kylän asukkaat varoittivat, että tie edessäpäin oli vaikea ja vaarallinen, ja neuvoivat heitä odottamaan aamuun. Mutta se ei tullut kysymykseenkään. Von Rosen sai käskyn odottaa neljä tuntia ja lähteä sitten seuraamaan.

Kaarle ja Düring lähtivät täyttä laukkaa ylittämään vuoria pitkin Rothenthurmin solaa, oppaanaan kaksi postiratsastajaa. Heidän määränpäänään oli Rotherthurm, lähin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan rajalinnoitus (nykyinen Turnu Roşu Romaniassa).

Düring ei kestänyt niin voimakasta ratsastusta, ja ennen kuin he olivat ehtineet seuraavaan majataloon, hän putosi hevosensa selästä kuin kuollut. Tämä sai Hänen Majesteettinsa luonnollisesti syvän huolen valtaan. Postiljoonit kantoivat Düringin tien varressa olleen pienen vesilammikon luo, ja Hänen Majesteettinsa hoiti tätä omin käsin kunnes tämä virkosi. Tähän kului niin paljon aikaa että ilta alkoi jälleen hämärtyä. Oli luultavaa, ettei Düring selviäisi pitkästä matkasta takaisin Keniniin. Hänen Majesteettinsa oli näin ollen päätettävä, jäisikö hän yöksi tien varteen avoimen taivaan alle, vai lähtisikö hän yksin kohti seuraavaa majataloa, jonne piti olla enää lyhyt matka, ja hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Toinen postiratsastaja lähti opastamaan Kaarlea seuraavaan majataloon, ja toinen jäi hoitamaan Düringiä, joka sai käskyn seurata perässä heti kun kykenisi. Mutta kuningas oppaineen eksyi jälleen metsään, ja kun he viimein löysivät majatalon, Düring oli jo ehtinyt sinne. Tämän jälkeen Düring seurasi kiinteästi kuninkaan kannoilla aina Stralsundiin asti.

Kaarle-kuninkaan käyttäytyminen tuntuu epärationaaliselta. Miksi hän määräsi von Rosenin jäämään neljä tuntia jälkeen? Miksi karuun sotilaselämään tottunut kuningas ei halunnut yöpyä avoimen taivaan alla Düringin kanssa, vaikka edellä siteerattu sikopaimenepisodi todistaa, ettei sää ollut liian kylmä eikä seutu liian vaarallinen ulkona nukkumiseen? Miksi hän halusi välttämättä yöksi majataloon, vaikka hän oli viettänyt kaksi edellistä yötä ratsastaen?

Hypoteesi

Usko vampyyreihin, verta imeviin eläviin kuolleisiin, on yleistä itäeurooppalaisessa kansanperinteessä.Käsitykset vampyyrien ominaisuuksista ja toimintatavoista vaihtelevat, mutta on joukko tiettyjä yleisesti hyväksyttyjä peruspiirteitä. Vampyyriksi muuttunut henkilö elää öisin ja tarvitsee hengissä pysyäkseen verta, jota hän käy imemässä pahaa-aavistamattomien uhrien kaulavaltimoista. Verenhukkaan menehtyneet uhrit muuttuvat itsekin vampyyreiksi.

1700-luvun alkupuolella Unkariin kuulunut Transylvanian eli Siebenbürgenin maakunta muodostui eurooppalaisten vampyyrihavaintojen keskukseksi. 1730-luvulla alueella riehui suuri “vampyyrihysteria”, ja elävistä kuolleista tehtiin valtavasti havaintoja. Tämän hysterian aloittivat kuusitoista löydettyä ruumista, jotka eivät olleet maatuneet luonnollisella tavalla, ja siinä “järjen aikakausi” kohtasi yliluonnollisuuden ainutlaatuisella tavalla.

Eurooppalaisissa yliopistoissa julkaistiin kymmenittäin tutkimuksia vampyyrihavainnoista.  Jopa keisarinna Maria Teresia, joka suhtautui valistushallitsijana skeptisesti yliluonnollisiin ilmiöihin, määräsi alamaisiaan ilmoittamaan vampyyrihavainnoista valtion viranomaisille. Itse Jean-Jacques Rousseau totesi: “S’il y eût jamais au monde une histoire garantie et prouvée, c’est celle des vampires. Rien ne manque: rapports officiels, témoignages de personnes de qualité, de chirurgiens, de prêtres, de juges: l’évidence est complète.”

Kaarle XII:n ja hänen seuralaistensa matkareitti kulki läpi tämän vampyyrihysterian ydinseutujen vain muutamia vuosikymmeniä ennen sen alkua. Bram Stokerin Draculassa juuri Karpaattien läpikulkusolat toimivat kulkutienä vampyyrikreivin linnaan. Romaani ei tietenkään kelpaa vakavan historiantutkimuksen lähteeksi, mutta se kuvastaa, millaista mainetta yliluonnollisten ilmiöiden tapahtumapaikkana nämä solat nauttivat. Poenarin linna, Valakian ruhtinaan Vlad Seivästäjän residenssi jota on perinteisesti pidetty esikuvana “Draculan linnalle”, on Karpaattien vuoristossa vain kolmen peninkulman päässä Rothenthurmin solasta.

Kun nämä tosiseikat pitää mielessä, Nordbergin kuvaama Transylvanian-episodi avautuu aivan toisella tavalla. Pelko vampyyrejä kohtaan selittää Keninin kyläläisten varoitukset yöllä matkustamisen vaaroista ja kehotukset odottaa aamua. Lopullisen avaimen tarjoaa kohta, jossa Düring putoaa hevosen selästä ”kuin kuolleena” – siis kalpeana, tajuttomana ja vähäverisenä. Silti hän oli lähes yliluonnollisen nopeasti seuraavassa majatalossa ennen Kaarlea.

Kaikkien näiden seikkojen nojalla on todennäköistä, että von Rosen ja Düring joutuivat vampyyrin uhreiksi yöpyessään Keninin majatalossa ja alkoivat transformoitua eläviksi kuolleiksi. Kaarlen käytös viittaa siihen, että hän havaitsi ensin von Rosenin muodonmuutoksen, määräsi tämän jäämään jälkeen ja lähti etenemään täyttä laukkaa karistaakseen tämän kannoiltaan.Valakian ja Transylvanian maakuntien raja kulkee vuoristossa Keninin ja Rothenthurmin välissä, joten Düring putosi hevosensa selästä juuri kun matkaajat olivat tulleet Transylvanian puolelle. Kun tämä oli virvoitettu tajuihinsa, kuningas havaitsi myös tämän olevan muuttumassa vampyyriksi. Nordbergin kertomuksen mukaan Düring virkosi täsmälleen auringon laskiessa, aikaan jolloin vampyyrit perinteisen uskomuksen mukaan heräävät.  Kuningas yritti karistaa Düringin kannoiltaan hylkäämällä tämän metsään, mutta yliluonnollisten voimiensa avulla Düring yhytti seuraavan majatalon ennen kuningasta.

Düring kaatui Stralsundin kaupungin piirityksessä 1715, mutta von Rosen jatkoi uraansa Ruotsissa. Hänen myöhemmän uransa kaikki omituisuudet, kuten poikkeuksellisen suuri toimintatarmo korkeaan ikään asti ja halu olla jättämättä itsestään jälkiä (kirjallisia lähteitä), saavat tämän vampyyrihypoteesin avulla luonnollisen selityksen, samoin Von Rosenin poikkeuksellisen tehokas urkkijaverkosto. Nämä urkkijat lienevät olleet vampyyrin uhreja tai hänen vapaaehtoisia kätyreitään, joihin hänellä oli telepaattinen yhteys.

Aulis J. Alanen toteaa miten von Rosenin epäluulot  “kohdistuivat (…) erityisesti maamme papistoon”. Kuuluisana todisteena tästä on kirkkoherra Thomas Pacchaleniuksen  maanpetosoikeudenkäynti. Kirkkoherran apulainen, joka kuului kenraalikuvernöörin urkkijoihin, ilmiantoi Pacchaleniuksen vehkeilystä venäläisten kanssa Suomen irrottamiseksi Ruotsista. Häntä pidettiin vuosia vankina epämääräisin perustein, ja useita muita pappeja syytettiin yhteistyöstä hänen kanssaan, kunnes hovioikeus antoi jutussa vapauttavan tuomion.

Alanen pitää von Rosenin pappeihin kohdistuneen epäluulon syynä sitä, että enemmistö näistä oli poliittisesti oppositiopuolue myssyjen kannattajia, ja useat papit olivat Pikkuvihan aikana olleet mukana separatistisissa hankkeissa. Vampyyrihypoteesin nojalla voidaan kuitenkin pikemminkin olettaa, että taustalla oli pimeyden voimia edustavan vampyyrin kammo kristinuskoa ja sen edustajia vastaan, ja virka-aseman hyödyntäminen papiston mustamaalaamiseksi.

Jatkotutkimusmahdollisuudet

Jäljelle jää vielä kysymys kuninkaan kohtalosta. Koko loppumatkan aikana Kaarle ei tehnyt yrityksiä karistaa Düringiä kannoiltaan tai edes pitää tähän etäisyyttä, vaan he matkustivat jopa samoissa postivaunuissa. Tämä tuntuu oudolta, ottaen huomioon, miten sinnikkäästi Kaarle yritti aiemmin karistaa kohtalokkaan muodonmuutoksen kokeneet seuralaisensa. Yksi mahdollinen johtopäätös onkin, että myös kuningas joutui vampyyrinpureman uhriksi. Tämä tapahtui luultavasti Düringin saatua hänet kiinni, mutta on myös mahdollista, että kuningas joutui vampyyrin uhriksi samaan aikaan kuin von Rosen ja Düring, mutta kykeni poikkeuksellisen mielenlujuutensa ansiosta vastustamaan myrkytystä kauemmin.

Kysymys siitä, oliko Kaarle XII vampyyri, on liian laaja tässä artikkelissa perusteellisesti käsiteltäväksi. Tulkinta ratkaisisi kuitenkin monta hänen myöhempiin vaiheisiinsa liittyvää ongelmaa, jotka ovat vaivanneet historioitsijoita.

Kaarlea ympäröi legenda, jonka mukaan hän oli kuolematon eivätkä tavalliset luodit kyenneet vahingoittamaan häntä. Saman legendan mukaan häntä ammuttiin hopeisella luodilla, joka oli tehty hänen omasta takinnapistaan. Tuon ajan tavalliset sotilasaseet oli ladattu lyijykuulilla, joista on tieteellisissä kokeissa todettu jäävän aina lyijyjäämiä. Kaarlen pääkallosta otetuissa röntgenkuvissa ei kuitenkaan näy jälkeäkään lyijystä, mikä todistaa häntä ammutun erikoisluodilla (kts esim. Kemia-lehti 8/2008). Hopealuodilla ampuminen on tunnetusti ainoita tapoja vahingoittaa vampyyriä. On hämmästyttävää, etteivät ruotsalaiset historiantutkijat ole kyenneet tekemään näiden tosiasioiden pohjalta sitä johtopäätöstä, että aikalaiset pitivät Kaarle XII:a vampyyrinä.

Sama teoria selittää myös sen, miksi Kaarle XII:n hauta on avattu säännöllisin välein hänen kuolemansa jälkeen, lähes aina hallitsijan ja johtavan lääkärikunnan läsnäollessa. Jälkipolvet ovat halunneet varmistaa ettei hänen yliluonnollinen toimintansa ole jatkunut. Haudan avaajat ovat aina hämmästelleet, miten hyvin kuininkaan ruumis on säilynyt; vampyrisoituminen saa ruumiin säilymään lähes elävän kaltaisena, havainto joka käynnisti Unkarin 1730-luvun vampyyrihysterian.

Nämä huomiot alistettakoon jatkotutkimusten punnittavaksi. Tässä esitetty hypoteesi voi parhaimmillaan tuoda suuren läpimurron Kaarle XII:n viimeisten vaiheiden tutkimukselle.

Lisähuomautukset

Tämä artikkeli oli, kuten nokkelimmat jo varmasti huomasivat, APRILLIA. Vaikka yllä esitetty todistusaineisto on varsin vakuuttavaa, emme kuitenkaan usko, että kenraalikuvernööri von Rosen ja Kaarle XII olivat vampyyreitä. Se olisi aivan liian helppo selitys.

3 Replies to “Aprillipäivän erikoistutkimus: Kenraalikuvernööri von Rosenin arvoitus”

  1. Ehdottoman plausiibeli selitys, kiitos sen tuomisesta päivänvaloon!

    Vampyyri-Kaarlen seikkailut Norjassa selittänevät myös sen, miksi siellä on kansantaruja vampyyreistä – tai ainakin kertomuksia väkivaltaisista, haudoissaan elävistä kuolleista – jollaiset tarut taas esimerkiksi Suomesta kokonaan puuttuvat. Folkloristiikka voisi myös saada tästä päänavauksesta uutta verta tutkimuksiinsa.

  2. Positivistisen historiantutkimuksen voittokulkue jatkuu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *