Kirjapuffi: Seppo Aallon Sotakaupunki

Tänään julkistettiin virallisesti Seppo Aallon teos Sotakaupunki – Helsingin Vanhankaupungin historia 1550 – 1639. Lämpimäiskappale kirjaa on tällä hetkellä työpöydälläni. Visuaalisesti hienoa ja viimeisteltyä työtä, mutta koska kamera jäi kotiin, joudutte tyytymään sanaani tai tiirailemaan kirjaa kustantaja Otavan verkkosivuilta.

Sotakaupunki on osa Helsingin kaupungin historiatoimikunnan hanketta kirjoittaa Helsingin vanhempi historia uusiksi. 1950-luvulla ilmestynyt vanha Helsingin kaupungin historia -sarja alkaa olla auttamattoman vanhentunut varsinkin uuden ajan alun osalta. Nyt ilmestynyttä teosta seuraa myöhemmin kaksi muuta, joissa Helsingin historia käsitellään pääkaupungiksituloon 1812 asti. Aalto on esitellyt uuden kirjansa tutkimustuloksia jo aiemmin, mm. yliopiston Viaporin vaikutukset -luentosarjalla ja Helsinki-seuran viime syksyn yleisöluentosarjalla, joten ne lienevät tämän blogin vakiolukijoille jossain määrin tuttuja.

1500-1600-lukujen Helsinkiä on totuttu pitämään “epäonnistuneena” kaupunkina, suurten kaupallisten suunnitelmien pieleen menneenä toteutuksena. Seppo Aallon mukaan tässä on pitkälti kyse perspektiiviharhasta. Keskiajan näkökulmasta katsoen Helsinki oli puhdas modernin ajan ilmiö: sen syntyi täysin tyhjästä keskusvallan ja kuninkaan tahdosta. Vanhasta Helsingistä ei koskaan tullut Ruotsin idänkaupan solmukohtaa, kuten oli tarkoitus, mutta se oli valtakunnan tärkeimpiä sotasatamia, ja Ruotsin loputtomien Venäjän-sotien aikana yksi sen sotamenestyksen kulmakiviä. Näin Helsingillä oli historiansa ensimmäisen vuosisadan aikana leimallisesti sotakaupungin luonne, mitä kirjan nimikin korostaa. Kaupungin porvariston tehtäväksi jäi sinnitellä jatkuvan sotatilan ja sotilaallisen läsnäolon paineessa.

Uusimman tutkimustiedon hyödyntämisen lisäksi kirjalle on Aallon mukaan asetettu myös muita, kunnianhimoisempia tavoitteita edeltäjiinsä verrattuna. Tarkoitus on ollut tarkastella Helsingin varhaishistoriaa ensimmäisen kerran eurooppalaisessa kontekstissa, osana koko Itämeren alueen historiaa. 1950-luvulla tutkimusta leimasi kansallinen näkökulma, mutta 2000-luvulla Suomen historian ja maailmanhistorian yhdistäminen on “ajan vaatimus”, totesi Aalto. Lisäksi kerronnallisena tavoitteena on ollut narraatio “jossa on edes toivottavasti jonkinlainen juoni”, toisin sanoen tutkimustulosten esittäminen hyvällä tyylillä ja mielenkiintoisesti.

Tässä hieman referointia siitä, mitä julkistamistilaisuudessa puhuttiin. Enempää en tästä aiheesta sano ennenkuin olen itse lukenut kirjan…