University of Helsinki
Maanmittauslaitos täyttää tänä vuonna 200 vuotta. Tämän vuotinen juhlavuosi, jossa painottuu hallintohistoria, lasketaan vuodesta 1812, autonomian ajan alussa perustetusta päämaanmittauskonttorista. Maata mitattiin kuitenkin jo Ruotsin kaudellakin, ja jos tarkasteluun otetaan maailmanhistoria, jo muinaisessa Babyloniassa.
Ennen päämaanmittauskonttorin perustamista Ruotsin valtakunnan maanmittaustoimella oli jo monisatavuotinen historia takanaan. Onkin hiukan hankala sanoa, mistä alkaa Ruotsi-Suomen – käytän nyt tarkoituksella tätä ei-toivottua nimitystä – maanmittauksen historia. Yleensä lähtökohdaksi otetaan, vaikka muitakin vaihtoehtoja on, vuosi 1628. Silloin nimittäin alkoi järjestelmällinen maanmittaus Ruotsin valtakunnassa ja Suomenkin maaperällä tehtiin ensimmäiset maanmittaustoimitukset.
Anders Bureus (k. 1646), Ruotsi-Suomen maanmittauksen ja varhaismodernin kartografian isä pohjoisilla leveysasteilla, perusti jo vuonna 1628 Ruotsin maanmittauslaitoksen, mutta kesti aina 1680-luvulle saakka ennen kuin maanmittauslaitos selkeästi institutionalisoitui ja identifioitui omaksi hallinnonhaarakseen. Suurvaltakauden (n. 1620-1721) Ruotsi oli maantieteellisesti laaja mutta köyhä ja vähäväkinen maa, jonka voimavarat eivät riittäneet tehokkaan maanmittauslaitoksen luomiseen, eikä maanmittauslaitos saanut merkittävää arvostusta ja lisäpanostusta osakseen kuin vasta 1700-luvun puolivälissä.
Maanmittauslaitos oli sitä perustettaessa alistettu osaksi veroasioita vastaavaa kamarikollegiota (kammarkollegiet), tarkalleen ottaen sen laskukamaria (räknekammar). Kamarikollegiolla ei kuitenkaan ollut riittävää alan asiantuntemusta, jotta se olisi voinut johtaa tehokkaasti maanmittaustoimintaa. Tukholmassa sijaitseva maanmitauskonttori oli laajan ja hankalien kulkuyhteyksien yhdistämässä valtakunnassa monien haasteiden edessä. Osa maanmittareista toimi omavaltaisesti kamarikollegioin valvonnan ulottumattomissa tehden omia yksityismittauksia aatelistolle tai teettäen virkatyönsä säädösten vastaisesti oppilaillaan. Koulutus oli puutteellisesti järjestetty oppipoikajärjestelmän avulla, henkilökohtaiset suhteet korvasivat ammattitaidon.
Tilanteen korjaamiseksi perustettiin vuonna 1643 tarkastajan virka, jota ensimmäisenä hoiti maanmittari Peder Menlös. Parannusta ei kuitenkaan saatu aikaan. Oireellista tulevan kehistyksen kannalta oli, että jo vuonna 1650-luvulla maanmittaustoimesta käytettiin nimitystä lantmäteriet, eli maanmittaustoimi oli jo osittain hallinnollisesti ja toiminnallisesti erillään kamarikollegiosta .
Ruotsin heikosti organisoitunut maanmittauslaitos sai kuitenkin jo suurvaltakaudella kansainvälisesti merkittäviä kartografisia tuloksia erityisesti verotuksen tehostamiseksi tehtyjen ns. geometristen maakirjojen (geometriska jordeböcker) . Vuonna 1643 oli aloitettu myös maantieteelliset kartoitukset (geografista mätningar). Lisäksi maanmittarit tekivät yksityiskartoituksia suurvaltakaudella hallitsevaan asemaan nousseelle aatelistolle, jonka verovapaa maaomaisuus (frälse) oli saanut suuret mittasuhteet (yli puolet valtakunnan maa-alasta) kruunulta saatujen läänitysten (förläning) takia. Maanmittarit tekivät rahakkaampia mittauksia aatelistolle mieluummin kuin huonosti palkattuja valtion töitä. 1600-luvun keskivaiheilla Ruotsin valtakunnassa oli 1600-luvun lopulla noin 60 maanmittaria. Se oli vähän, kun otetaan huomioon, että maanmittaushallinto toimi Ruotsin ja Suomen alueiden lisäksi myös provinsseissa, Baltiassa ja Etu-Pommerissa.
1680-luku oli merkittävä käännekohta paitsi Ruotsin myös maanmittaushallinnon näkökulmasta. Suurten muutosten taustalla oli kuninkaan vallan vahvistuminen, mikä lopulta johti yksinvaltiuteen. Kollegioiden asema hallinnossa heikkeni ja suuren vaikutusvallan saivat kuninkaan luottamusta nauttivat virkamiehet. Käänteentekeviä muutoksia olivat myös uuteen sotaväen ja virkamiehistön palkkausjärjestelmään, määrajakoislaitokseen (indelningsverket) siirtyminen sekä aatelistolle annetun maaomaisuuden takaisin perimisen, ns. suuri reduktio. Myös tieteen suuret edistysaskeleet astronomian ja geodesian alalla heijastuivat myös Ruotsiin.
Vuonna 1683 maanmittauslaitos sai ensimmäisen ylitirehtöörin Carl Gripenhielmin. Uusi johtaja aloitti päämäärätietoisen kehitystyön, jonka tuloksena maanmittauslaitos identifioitui omaksi virastokseen. Maanmittarien ammatillista pätevyyttä nostettiin ja karttojen tarkkuus parani. Omat tilat saaneeseen keskushallintoon saatiin lisää työvoimaa, kun ylitirehtöörin avuksi palkattiin tarkastaja, kaksi insinööriä, kirjureita ja muuta aputyövoimaa. Maanmittarikunnan valvontaa lisättiin. Kenttämaanmittarit velvoitettiin pitämään työpäiväkirjaa, vannomaan virkavala sekä raportoimaan Tukholmaan saamistaan toimeksiannoista. Maanmittauslaitos tiivisti yhteistyötään yliopistolaitoksen kanssa pyrkiessään rekrytoimaan alalle lisää maanmittareita. Keskiöön nousivat määräjakoislaitokseen ja reduktioon liittyvä kartoitukset ja mittaukset sekä metsäkartoitukset, joiden taustalla oli erityisesti hollantilaisten ja englantilaisten kaupallisen toiminnan lisääntyminen Suomenlahdella. Myös rannikkovesien kartoitukset kaupallisten yhteyksien parantamiseksi lisääntyivät. Gripenhielm teki merkittävän Ruotsin valtakunnan kartan, ensimmäisen sitten Bureuksen vuoden 1626 kartan. Maanmittarien lukumäärä moninkertaistui, kun laajoja maanmittaustoimituksia (reduktio- ja katasterimittaukset Baltiassa ja Etu-Pommerissa) varten perustettiin ns. komissioita, joissa oli kymmeniä ns. komissiomaanmittareita. Maanmittarikunnan muodostivat edellä mainittujen ohella vakinaiset maanmittari lääneissään (ordinarie lantmätare), ylimääräiset maanmittarit (extra ordinarie lantmätare) sekä maanmittauskonttorin henkilökunta. Vain vakinaiset maanmittarit saivat säännöllistä palkkaa.
Pitkien välimatkojen haitta hallinnolle voitiin osittain eliminoida, kun 1700-luvun alussa perustettiin ensimmäiset lääninmaanmittauskonttorit (länslantmäterikontor). Erotukseksi näistä Tukholman maanmittauskonttorista alettiin käyttää nimitystä päämaanmittauskonttori (generallantmäterikontoret).
Gripenhielmin uudistustyön katkaisi vuosina 1700-1721 käyty suuri Pohjan sota, jonka seurauksena maanmittaustoiminta lakkasi ja maanmittarien lukumäärä romahti. Gripenhielmin seuraajat Johan Transchiöld (k. 1699), Gunno Eurelius Dahlstierna (k. 1709) sekä Jacob Nordencreutz (k. 1747) olivat matalan profiilin johtajia, jotka jatkoivat kuitenkin Gripenhielmin viitoittamalla tiellä.
Ruotsin geodesia sai merkittävän kytköksen kansainvälisen tieteen kenttään, kun ranskalaisen Maupertuis´n mittausretkikunta vieraili Lapissa vuosina 1736-1737. Maanmittauslaitos alkoi tehdä, osittain ranskalaisilta saaduin laittein, astronomisia paikanmäärityksiä. Painopiste siirtyi maantieteellisiin kartoituksiin Venäjän vastaiselle rajalle. Helsingin ulkopuolelle nousevan Viaporin linnoitustyömaan takia alettiin kartoittaa linnoitukseen johtavia vesireittejä ns. läpikulkuvesitie hankkeen takia. 1700-luvun puolessavälissä Suomi sai oman maanmittauskonttorin ja johtajan E. O. Runebergin (k. 1770).
Uusi merkittävä aikakausi Ruotsin maanmittauslaitoksen historiassa alkoi vuonna 1747, kun päämaanmittauskonttorin johtoon tuli aiemmin laitoksessa tarkastajana toiminut Jacob Faggot (k. 1777). Uusi ylitirehtööri lisäsi päämaanmittauskonttorin henkilökuntaa. Konttoriin saatiin kirjaaja (registrator) kasvavan asiakirjatulvan hallitsemiseksi. Faggot laati päämaanmittauskonttorille sisäisen ohjesäännön ja paransi maanmittareiden palkkaustakin. Hallinnollisista uudistuksista huolimatta Faggot tunnetaan kuitenkin erityisesti isojaon puolestapuhujana. Isojaossa yhteisomisteisista sarkapelloista alettiin muodostaa yhtenäisiä tiluksia. Isojaon toimeenpano hallitsi päämaanmittauskonttorin toimintaa 1700-luvun loppuun asti. Se siirsi painopisteen maantieteellistä kartoituksista tiluskartoituksiin. Vuosisadan lopulla aloitettiin yksityisrahoituksen turvin myös maantieteelliset kartoitukset (Hermelinin kartasto) sekä kruunun toimesta sotilaalliset rekognosointikartoitukset. Faggotin jälkeen päämaanmitauskonttorin johdossa oli Eric af Wetterstedt (k. 1822). Tutkittavan jakson lopulla Ruotsissa oli noin 300 maanmittaria. Napoleonin sotien seurauksena Suomi erosi Ruotsista vuonna 1809 ja liitettiin Venäjään.
Mikko Huhtamies