Oma lauma

Kirjoitin huhtikuun Yliopisto-lehteen jutun perheestä. Palautteesta päätellen paha virhe. Olin kuulemma tyypillinen nykynainen, joka tahtoi kieltää kivikautisen, ”oikean” perheen ja passittaa miehet imettäjiksi. Tämän jälkeen onkin ilo kirjoittaa suvusta.

Suku ei ole ainoastaan se lauma, jota lapsena ujostelee häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä. Sukua ovat myös esi-isät ja -äidit sekä yhteyttä pitämättömät, tuntemattomat setämiehet. Kun pariutuu toisen ihmisen kanssa, elämän osaksi tulee myös toisen suku setineen täteineen serkkuineen.

Merete Mazzarellan sukulaisuussuhteita ruotiva Illalla pelataan Afrikan tähteä on mainio kirja. Etenkin kirjailijan tapa arvioida itseään herättää ihailua. Toki nauroin hienostuneelle tavalle, jolla ex-miniän (antropologi joka ei ole kiinnostunut miehensä kotimaasta) pää pannaan pölkylle. Soisin, ettei oma anoppini olisi yhtä ymmällään miniänsä kanssa.

Mutta kirjan pointti on toisaalla, isovanhemmuudessa. Isän äiti on lapsenlapsille usein kaukaisempi kuin äidinäiti, koska nuoret äidit tukeutuvat omiin äiteihinsä, kun kaipaavat apua ja tukea vauvan kanssa. On surullista olla etäällä omistaan, etäinen sekä asemansa että asuinpaikkansa tähden, isoäiti Mazzarella miettii.

Ystävät ovat korvanneet sukulaiset tuen ja läheisyyden antajina nuoremmissa ikäluokissa, totesi Tuula Melkas sosiologian väitöksessään jokunen vuosi sitten. Päiväkodin koulimat sosiaalistetut ikäpolvet suhtautuvat ystävyyteen eri tavoin kuin vanhempansa, joille vaikkapa sisarukset ovat merkityksellisempiä kuin ystävät. Hyvä työtoveruus on puolestaan korkeasti koulutettujen toimistotyöntekijöiden peruskauraa. Matalapalkka-ammateissa ei ehkä ehdi ystävystyä.

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Ei ainakaan aina. Tarvitsemme laumaa, jonkinmoista sukulaisuuden tunnetta. Ja eikö elämä olisi paljon köyhempää ilman outoja setiä, mykkiä serkkuja, suulaita työkavereita ja turhamaisia ystäviä?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *