Dekaanin talvi

Yliopiston dekaanit, tiedekuntien nokkanaiset ja -miehet, aloittivat pestinsä vuoden alussa. Yhden näkökulman hallintotyöhön tarjoaa Saul Bellow klassikkoromaanillaan Dekaanin joulukuu.

Dekaani, lehdistöopin professori Albert Corde matkustaa Chicagosta Bukarestiin saattohoitamaan anoppiaan. Rautaesirippu on tukevasti paikoillaan. Dekaani palelee, juo luumuviinaa, kohtaa nuoruudenystävänsä, toimittajatähden, ja kuulee meren takaa väliaikatietoja poliittista kuohuntaa herättäneestä oikeudenkäynnistä, johon on sotkeutunut.

Kaikkein suurin huoli dekaanilla on vaimostaan, tähtitieteen tutkijasta, joka on loistava luonnontieteilijä ja kömpelönpuoleinen ihmissuhdeasioissa. Äidin kuolema saa tyttären pois tolaltaan: hän lopettaa syömisen. Dekaani on väsynyt ja vihainen itselleen, kun ei osaa auttaa.

”Apeana koska oli epäonnistunut vaimonsa suhteen, Corde pohdiskeli miten pystyä parempaan. Että käsitteli niin alkeellisesti sellaista sarkaa, arvioi vaimonsa tunteet niin väärin, kuulosti korkeasti oppineelta valioaasilta, oli pahempaa kuin ei mitään. Akateemista lepertelyä. Ellei sarkaansa pureutunut kaikin hengenvoimin, niin mieluummin sitten ei ollenkaan.” (suomennos Marja Alopaeus)

Vaimo toipuu anemiasta ja murheestaan ja pääsee tammikuussa jatkamaan tutkimusta Palomarin observatorioon. Mies puolestaan eroaa dekaanin tehtävistä lapsuudenystävänsä — sen tähtitoimittajan — häväistyskirjoituksen vuoksi. Hän aikoo palata nuoruutensa ammattiin, toimittajaksi. Dekaanin helmikuu näyttää jo valoisammalta.

Tämän kirjoitus ei ole allegoria yhtään mistään. Bellow tarttui käteen pölyjä pyyhkiessä, ja lukeminen voittaa siivouksen 6-0. Sitä paitsi hallintotyö oli alun perinkin väärä johtopäätös Cordelta, joka valitsi työhuoneensa niin, että joutui kohtaamaan mahdollisimman harvoja yliopiston johtoon kuuluvia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *