Liikkeellä

Ostin uuden fillarin. Ajoin uutukaisen yliopiston päärakennuksen edestä koto-Viikkiin. Epähuomiossa olin polkea vanhan eläinlääkiksen kulmilla uuden kerrostalon seinään. Viikissä väistin jo tottuneemmin nykyistä eläinlääkistä. Ihan hyvä, aitauksessa hirnui hevonen.

Reitit ovat muuttuneet 20 vuodessa, ehkä polkijakin. Ainakin vauhti oli trooppiseen suvi-iltaan sopivasti mallia viipyilevä.

Pikkukaupungissa ei kulkenut HKL eikä sporasta olisi tiennyt tuon taivaallista ilman lapsuuden Linnanmäki-päiviä. Jos jonnekin halusi mennä, sinne pyöräili tai käveli. Melkein aina pyöräili, paitsi niillä pakkasilla, joilla survouduttiin villahousuihin. Ääripäitä — jäätynyttä naamaa ja tuskaisaa jälkihikeä — ei kestänyt kuin pakon edessä.

Helsingissä sama jatkui pitkään. Kävellen tai pyöräillen tuli sinun cityreittisi opetteleman, ainakin sulan maan aikaan. Vasta työelämään ajautuminen ajoi lopullisesti HKL:n sylkkyyn. Unisena aamuetanana ja runsaasti hikoilevana ihmisenä olisin joutunut varaamaan liikkumiseen ja liikkumisesta toipumiseen niin paljon aikaa, että työpäivä olisi jäänyt vähän niin kuin toisarvoiseksi hankkeeksi.

Kollega kirjoitti tällä palstalla taannoin ylistyslaulun busseille, ”liikkuville lepohuoneille”. Itselleni linja-auto ei ole ollut yhtä kutsuva paikka. Liikkuvissa lepohuoneissa on äreitä kuskeja, kännykkään huutajia, haisevia ördääjiä ja king size -vieruskavereita. Kesti vuosia tottua siihen, että vieras ihminen kiilaa lihansa kylkeen kiinni. Totuttu on, tykätä ei.

Kyllä kyllä, lastuja yläjuoksulta -metsäläinen. Tai sitten ihan vain pyöräilyn pilaama, happeen ja omaan tilaan tottunut pikkukaupungin kasvatti. Ikääntyminen, laiskistuminen ja päivätyö ovat joka tapauksessa taanneet sen, että fillarointi on nykyään poikkeus ja metroon lerjahtaminen pääsääntö.

Hannu Raittila kirjoitti matkakertomuksessaan, että toisin kuin Albaniasta, tuhdit epämiellyttävät hajut ovat kadonneet Suomesta. Mahtaako Raittila koskaan matkustaa ruuhkabussissa? Tänä kesänä on odöörissä löytynyt.

Pyöräilevä ystävä ehdotti: mitä jos tekisit jonkun aamuvirkun tutun kanssa diilin — se toinen polkisi pyörän aamulla keskustaan ja sinä iltapäivällä Viikkiin.

Sehän sopii. Iltapäivään mennessä olen jo hereillä ja valmiiksi hikinen. Vapaaehtoisia? Lyhkäisyys on etu, jottei satulaa tarvitse koko ajan ruuvata eestaas.

Vai nouseekohan tässäkin metsäläisyys esiin? Minun pyöräni! Minun reittini! Ainakin teoriassa. Tänäkin aamuna istuin metrossa. Totuttu on, joskus tykätäänkin.

ARJA TUUSVUORI

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *