Kuka käski ällööntyä?

Hetken päästä vasta tajuaa, kuinka pelottava kohtaaminen oli — tai viettelevä. Ja jollei ihan hetken päästä niin ehkä illalla, kun teekuppiin tuijottaessa alkaa itkettää, tai neljää vuosikymmentä myöhemmin sairaalapedin rauhassa, infarktin lyötyä aksentin eläkepäivien rytmiin.

Ihon alla tapahtuu joka tapauksessa sekunnin kymmenyksissä.

Iso osa siitä, mitä sanotaan tunteiksi, on kaikua neurobiologisista muutoksista. Lihakset, keuhkot, verisuonet, ruuansulatus, sukupuolielimet ja sisäeritys reagoivat mahdolliseen vaaraan, skismaan tai onnenapajiin, ja aivoitukset kömpivät perässä: ällöttää, hermostuttaa, himottaa, risoo. Nopeampi minä toimii ja hitaampi rupeaa vähitellen tulkitsemaan ja vetämään johtopäätöksiä, joilla ensimmäiset neurobiologiset ratkaisut voi koettaa kumotakin.

Tunnetaikinana palvelevista fyysisistä reaktioista on mitätön matka fyysisiin oireisiin ja sairauksiin. Psykofyysinen poteminen ei ole järin suuri ihme.

Kuuntelin Tieteen päivillä aaltolaisten (Mikko Sams ja kumpp.) kertomuksia neurobiologiaa ja tunteita setvineistä tutkimuksista, ja kaiken tuon aivokuvannus-hi-techin keskellä mieleen nousi Freud. Hysteria ja muut kääreet, joihin ylivoimaisia kokemuksia hänen mukaansa kätketään.

Sunnuntain Hesarissa Jukka Petäjä kirjoitti Siri Hustvedin Vapiseva nainen -kirjasta, jossa Hustved tarkkaa itseään piinanneita psyykkisiä ja neurologisia oireita esimerkiksi kognitiotieteen läpi. Hänkin miettii Freudia, kun on tyytymätön nykylääketieteen diagnooseihin. Silti kirjailija toivoo, että tutkijoilla riittää intoa juosta psyykkisten ongelmien takaa turhaan etsittyjen fysiologisten selitysten perässä.

Psykiatrian ja kognitiotieteen tutkijoita haastatellessani olen monesti miettinyt, kuinka hurmaavasti freudilaiset tarinat saa solmeiltua aivokemikaaleista tehtyjen havaintojen kanssa. Unen, muistin ja välittäjäaineiden tutkimus on alullaan ja haparoi, mutta jo nyt löydöistä kuuleminen ottaa mahanpohjasta samalla tapaa kuin kosmologien avaruusjutut.

Hustved miettii kirjassaan ihmisen ja eri sairauksien sudetta. Skitsofreniaa sairastava on skitsofreenikko, uudesti nimetty, mutta esimerkiksi syöpä ei merkitse kantajaansa kokonaan uudeksi. Ehkä ero on yksi merkki siitä miten alkeissa olemme itsemme ymmärtämisessä. Ruumiin ja mielen näennäinen jako on sitkeästi elossa. Vain mielen sairaus muka osuu ”minuuteen”.

Vaikka arki kampittaa yhtenään miettimään aivokemikaalien, psykofyysisten yhteyksien ja tiedostamattomien reaktioiden voimaa. Ei siinä juuri muuta voi kuin ihmetellä, että kuka täällä määrää.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *