Humanistin työ

”Mutta mitä tyttö näki edessään? Tukevan tyypin, joka näytti kirjanpitäjältä, käyttäytyi tosikkomaisesti ja käytti solmiota (vuonna 1967!) ja joka — pahinta kaikesta — piti kynää rintataskussa. Lisäksi hän opiskeli luonnontieteitä, jotka olivat hölmöille tarkoitettuja epäaineita.”

Ian McEwanin romaanissa Polte epäluotettava fyysikko lylleröi naisen luota naisen luo, päivällispöydästä välipalalle ja ilmastoskepsismistä aurinkoenergian markkinamieheksi. Kehuttu kirja, joskaan kriitikot eivät älynneet varoittaa, millaisia naurunpuuskia perunalastuja imeskelevä ja viinaa kittaava ällönobelisti Michael Beard kirvoittaa. Työmatkapokka petti viikon mittaan monta kertaa mikä toisaalta toi metromatkailuun laadukasta väljyyden tunnetta.

Päästäkseen liki kirjallisuutta opiskelevaa ”tuhmaa tyttöä”, solmiokaulaisen, kynä taskussa kulkevan epäaineiden edustajan on perehdyttävä John Miltonin tuotantoon. Teosten ja kirjallisuustieteen pointtien opiskelu vei fyysikolta viikon elämää. Beard päätyi siihen, ettei fiksuinkaan humanisti pärjäisi tietämyksessä matemaatikoille tai fyysikoille. Mutta se tuskin haittasi, kun ihanasta tuhmasta tytöstä tuli patologisen valehtelijan ensimmäinen vaimo.

Teemaantörmäyksen lain mukaan olen viikon sisällä tullut toistuvasti pahki humanistien töihin — mikä ei ole kovinkaan vaikeaa, sillä he elävät keskuudessamme. Korjaamon Hannah ja rakkaus -näytelmä kertoi Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin suhteesta, työstä ja ikääntymisestä. Hieno esitys Seela Sellan savukointia myöten — ja alati mukana tärkeä kysymys: saako filosofi ryhtyä sotilaaksi?

Törmäys kaksi: Tutkijakollegiumin 10-vuotisshow What’s the Use. The Human Sciences in Contemporary Society. Tutkijoiden mainiot miniatyyripuheet kertoivat muun muassa kurittomista haamuista, autossa käydyistä kännykkäkeskusteluista ja Johann Balthasar Schuppista. Andrew Newbyn esitys nälkäkuolemista ja muista 1800-luvun opetuksista vakavoitti, mutta Peter Swirski sai yleisön taasen hörähtelemään.

Historia- ja tyylitajuinen Two Cultures… and the Twain Shall Never Meet -pienpuhe pitäisi megafonoida kaikille niille, jotka mittaavat tieteen arvoa senteissä ja euroissa. Michael Beard tarvitsi yhden viikon Milton-opintoihinsa. Minä tarvitsin viisi minuuttia kollegiumin Swirskiä muistaakseni jälleen monitieteisen yliopiston kauneuden.

Kolmas satsi: Merete Mazzarella miettii kolumnissaan, mitä kirjallisuudentutkijoiden kannattaisi tehdä osoittaakseen hyötynsä yhteiskunnassa. Siitä lisää marraskuun Yliopisto-lehdessä 25.11. Sitä odotellessa kannattaa lukea McEwanin kertomus kunnottoman tiedemiehen elämästä — Beardin ekskursio Huippuvuorille ihan huippukohtia! mukana myös jääkarhu — tai vaikka jotakin kirjamessuilta bongattua. Saa vinkata.

ARJA TUUSVUORI

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *