Isoon ääneen ja pippurisumutteella

Terrorismista ei pitäisi professori Conor Geartyn mielestä puhua. Terroristi ja terroriteot ovat löperyydessään vaarallisia käsitteitä. Sen paremmin YK kuin mikään muukaan instanssi ei ole pystynyt määrittelemään niitä tolkullisesti, sanoi Gearty, kun poikkesi asemapaikaltaan London School of Economicsista helsinkiläisten kollegoidensa vieraaksi. Professori puhuisi ja rankaisisi rikoksista.

Geartyn ala on ihmisoikeusjuridiikka, ja hän on miettinyt lähinnä sitä, miten terrorismisyytökset mutkistavat kansainvälisiä konflikteja. Doc Point –festivaaleilla ensi viikolla esitettävää If A Tree Falls -leffaa katsellessa näkee, kuinka poliittista ja tarkoitushakuista terrorismista puhuminen voi muutenkin olla.

 

 

 

 

 

If A Tree Falls kertoo Maan vapautusrintamaan (Earth Liberation Front, ELF) eli suoran toiminnan ympäristöliikkeeseen osallistuneesta miehestä: Daniel McGowanin aktivismin syistä ja seurauksista, synneistä ja saavutuksista. Jos elokuvaan lainattuja jenkkiuutisten katkelmia siteeraa, kyse on ekoterrorismista.

”I’m good at that!” sanoo tuomioprosessiin osallistuva oikeudenvalvoja, kun on puhe rikosten määrittelystä ja rikollisten tuomitsemisesta. Terrorismista hän ei tahtoisi sanoa sen enempää kuin Geartykään mitään, vaikka juuri tuosta hyllyvän hahmottomasta leimasanasta riippuu McGowanin perheen tulevaisuus.

Aktivisti itsekin näkee, että ELF-toiminta on luiskahtanut käsistä, mutta moni hänen ympärillään on silti raivoissaan tai satutettu. He kokevat, että terrorismi-sanaan ladattu pahuuden hönkä on aivan eri paria — eri maailmasta — kuin vapautusrintaman tuhotyöt.

Jos elokuvan hyvyys on sitä, että katsoja alkaa välittää kuvatuista kohtaloista, ja että kukaan henkilöistä ei ole musta tai valkoinen, niin If A Tree Falls on hyvä elokuva. Toki sen vanhastaankin tietää, että tottelemisen ja tottelemattomuuden voi panna palvelemaan mitä hyvänsä, mutta elokuvaan taltioitu pahojen tekojen ja hyvien aikomusten umpisolmu hämmentää silti. Ei tahtoisi uskoa, kun näkee poliisien leikkelevän rauhanomaisesti puita puolustavilta ihmisiltä housut, ja suihkuttavan nämä sitten pippurilla.

Tai kuten metsänhakkuuporukoihin itsekin kuulunut Bill Barton miettii silmänkantamattomiin ulottuvan kantoerämaan reunalla: Radikaaliahan tässä on metsän tuho, ei aktivismi. ”Amazing old tree”, huokaa Native Forest Councilia palveleva ukko tärviön reunalla, yhden rangan vuosirenkaita sormeillen. Suurimpien kantojen halkaisija on hyvinkin neljä metriä.

Pippurisumutteelle löytyi käyttöä myös viime vuonna, 14 vuotta elokuvan esittämän housjenleikkuuepisodin jälkeen. Aktivismi yllätti, ja ihmiset heräsivät liikehtimään Maan joka kolkalla.  Timelehti päättikin valita Vuoden Persoonakseen mielenosoittajan (“Protester”). Taitaa olla ensimmäinen anonyymi vuoden naama kautta aikain. Edelliset neljä valokeilaan kurottautunutta ovat presidentit Putin ja Obama sekä talousguru Ben Bernanke ja facebook-papa Mark Zuckerberg.

Muun muassa Timen innoittamana kollega-Pelttari näpyttelee parhaillaan sermin takana helmikuiseen Yliopisto-lehteen aktivistin muotokuvaa. Sitä odotellessa ehtii parahultaisesti Doc Pointiin, joka esittää kasapäin aktivismista ja uusista voimista kertovia leffoja, arabikeväästä ja muuten.

”Silloin en osannut vielä edes korottaa ääntäni”, muistelee yksi Invoking Justice -elokuvan intialaisnainen yhteiskunnallista havahtumistaan. Nyt hän on 12 000 sielunsisarensa kanssa pannut koetteille sen itsestäänselvyyden, että jamaatit eli islamilaista uskonnollista tuomiovaltaa arjessa käyttelevät lautakunnat kuuluvat yksin miehille.

 

 

 

 

Piestyt mutta oppineet Tamil Nadun naiset esittävät uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä niin teräviä analyysejä, että toivo herää. Tai ainakin tulee liki.

Leave a Reply

Your email address will not be published.