Hyvinvointivaltiokin nojaa sukulaisapuun

”Vanheneminen on paskamaista”, totesi Astrid Lindgren täyttäessään 90 vuotta. Varmasti onkin. Kun ruumis rapautuu, tarvitsee melkein kaikkeen entistä enemmän apua ja aikaa.

Epävirallinen apu onkin monelle välttämätöntä, jotta arjesta selviäisi kunnialla. Puhutaan nyt sitten remonttitalkoista, kaupassakäynnistä tai ikkunoiden pesusta. Erityisen tärkeäksi hyvä tukiverkosto muodostuu niille, joilla ei ole varaa ostaa tarvitsemiaan palveluita.

Vähiten käytännön apua tarvitsevat nuoret aikuiset: lapsena tarvitsee apua nenän niistämisestä lähtien, perhevaiheessa tarvitaan apua lastenhoidon kanssa, ja vanhenevat omaiset kaipaavat tukea raskaampiin arkitöihin ja uusien käytäntöjen kanssa selviämiseen.

Professori Antti Karisto kertoi sukupolvien ketju-tutkimushankkeen avausseminaarissa hämmentävän luvun. Joka viides aikuinen hoitaa säännöllisesti iäkästä, sairasta tai vammaista läheistään. Näistä yli puolet auttaa joko päivittäin tai vähintäänkin useita kertoja viikossa. Välillä avustaminen tulee kiinteäksi osaksi omaa elämää: Omaishoitajat ja Läheiset -liiton mukaan Suomessa on jo 60 000 omaishoitajaa, jotka käytännössä tekevät lähes ympärivuorokautista hoivatyötä.

Erityisen vahvaa sosiaalinen tuki on maaseudulla, jossa iäkkäät saavat apua sukulaisiltaan. Kaupungeissa nuorten aikuisten ystäväverkostot ovat puolestaan haja-asutusaluetta vahvempia. Ikääntymisen myötä lähiverkostot muuttuvat ja sukulaisten rooli korostuu uudelleen. Ilmiö on varmastikin kaksisuuntainen, sukulaiset auttavat ja sukulaisia autetaan. Kysymys ei ole pelkästä palveluhyödykkeiden vaihdosta. Auttaminen on myös sosiaalista toimintaa ja välittämistä.

Vanheneminen pitäisi hahmottaa yksioikoisen rapautumisen sijasta siirtymisenä elämänvaiheesta toiseen, mikä muuttaa myös lähisuhteita. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle työn äärestä vapautuu paljon aktiivisia toimijoita, joilla on aikaa ja tarmoa. Sosiaalista tukea riittää usein jaettavaksi asti, lapsenlapsille ja muillekin.

Niin kuin vaikka Anni Nykäsen mummolla.

Joidenkin osalla sukupolvien ketju katkeaa, ja lähisukulaisia voi olla hyvinkin vähän. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tiedossa on, että Suomessa elää jo 61 000 lapsetonta yli 75-vuotiasta. Silloin haaste heitetäänkin hyvinvointivaltiolle: jos epävirallinen turvaverkko on lähtökohdiltaan harva, löytyykö yhteiskunnalta kykyä huolehtia niistä, jotka putoavat siitä läpi?

Hanna Kaisa Hellsten
Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto-lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

1 thought on “Hyvinvointivaltiokin nojaa sukulaisapuun

  1. Jos heittäydytään edes hieman luoviksi, niin ratkaisua turvaverkon harvuuteen avun tarpeessa olevien vanhusten lisääntyessä voisi etsiä myös muualta kuin harvenevien sukulaisten ylikuormittamisesta tai yhteiskunnan kukkarosta.

    Taustahypoteesiksi voisi ottaa vaikka oletuksen, että hyvinvointi on muuttanut arkiyhteisön hyvin pieneksi eli joustamattomaksi. On tapahtunut siis epätyypillistä organisaatioevoluutiota.

    Voitaisiin kokeilla nykyaikaan sopivien ja tietenkin sopivan kokoisten yhteistyöyhteisöjen luomista kotitalouksien tueksi.Näin lisättäisiin arkiyhteisösysteemin monimutkaisuutta ja samalla joustavuutta sopeutua kaikissa ikävaiheissa olevien yksilöiden tarpeisiin.

    Tämä idea näyttää näin työnmuotoilijan näkökulmasta varsin todennäköisesti toimivalta. Hieman lisää ajatuksesta löytyy naksauttamalla nimeäni, siitä pitäisi päästä blogiini Timon keppihevoset.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *