Vieraslajeja ja kutsuvieraita

Kun puhutaan lajeista uusissa elinympäristöissä, voidaan kaivaa esille ekologian kauhuklassikot. Yksi niistä kertoo Australiasta ja kaneista.

Tarina alkaa 1800-luvulla, jolloin eurooppalaiset asuttivat Australiaa, ja toivat mukanaan kaneja metsästettäväksi. Etelä-Australiaan istutetut parikymmentä pitkäkorvaa lisääntyivät, no, kuin kanit. Jo kymmenessä vuodessa kaneja voitiin metsästää muutaman miljoonan yksilön verran ilman, että se oikeastaan tuntui missään.

Nopeasti leviävät kanit pistelivät poskeensa melkoisen määrän kasvillisuutta ja aiheuttivat monen lajin häviämisen. Kolojen kaivaminen aiheutti eroosiota, mikä pahensi ympäristön tilaa.

Jotain piti tehdä. Ampuminen, loukuttaminen, myrkyttäminen tai oikeastaan mikään muukaan jahtikeino ei pysäyttänyt lajin leviämistä. Lopulta vuonna 1907 Australian poikki rakennettiin valtava aita, jolla ongelma yritettiin rajoittaa mantereen eteläosiin. Pieleen meni, taas.

Lopulta biologinen sodankäynti ratkaisi asian, 1950–luvulla kanipopulaatioon levitettiin virus, jolla kanta saatiin kuriin. Nyt pelkona on, että kaneihin leviää resistenssi, jolloin kanikanta lähtisi uudelleen kasvuun. Osa lemmikkikanin omistajista haluaisi rokottaa pupusensa virusta vastaan, mutta se on kiellettyä — ympäristösyistä.

Nyt keskustellaan taas lajien siirtämistä. Tällä kertaa motiivina ei ole metsästys tai puutarhanhoito, joiden mukana esimerkiksi kanit, vesihyasintti ja niilinahven ovat päätyneet aivan vääriin ympäristöihin. Kysymys on lajien säilyttämisestä tuleville polville.

Perinteiset luonnonsuojelun keinot saattavat nimittäin osoittautua riittämättömiksi. On arvioitu, että ilmastonmuutos siirtää Euroopassa kasvillisuusvyöhykkeitä pohjoiseen. Koska muutos on nopea, eivät lajit välttämättä ehdi mukautua uusiin olosuhteisiin.

Aina ei myöskään ole aluetta, minne levitä. Kun ekologiset yhteydet muihin alueisiin ovat katkenneet maankäytön muuttuessa, ei lajisto liiku. Siinä voidaan tarvita ihmisen apua. Puhutaan avustetusta leviämisestä, jossa eliöt siirretään sinne, minne ne ekologisen arvion mukaan olisivat todennäköisesti muutenkin suuntaamassa.

Tähän asti lajien suojelun viimeisenä keinona on käytetty siemenpankkeja ja eläintarhoja, jonne uhatut viedään turvaan muutoksen tieltä. Siihen turvaudutaan, kun peli on käytännössä jo menetetty.

Pitäisikö uusi Nooan arkki rakentaa siten, että museon sijaan se kuljettaisi luonnon monimuotoisuutta uusille alueille, jossa lajisto voisi säilyä edes hieman pidempään kuin autioituvalla saarellaan? Ja onnistuuko lajien levittäminen silloin, kun siirtoja tehdään läheisten alueiden välillä?

Aiheeseen syvennytään Yliopisto-lehden järjestämässä Nooan arkki-keskustelussa  15.5. kello 17-19 Tiedekulmassa. Mukana ovat avustetun leviämisen tutkimusprojektin vetäjä Susanna Lehvävirta, Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Leif Schulman ja ympäristöfilosofi Ville Lähde. Keskustelua vetää yliopistonlehtori Petri Nummi. Tervetuloa.

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto -lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *