Kuka pelkää kaivosmiestä?

Suomessa toimiva kaivosteollisuus on saanut kiusallisen lippulaivan. Talvivaaran nikkelikaivoksessa ympäristölupaa rikotaan, ja valvova viranomainen hoitaa tilannetta ensisijaisesti neuvotellen.  EU-komissiossa puolestaan arvioidaan, onko Kainuun ELY-keskuksen valvonta ollut tarpeeksi jämäkkää tilanteen vakavuuteen nähden.

 

Vaikka vesistöiden sulfaattipitoisuudet ovat paikoin yli tuhatkertaisia normaaliin nähden ja ympäristöön on valunut raskasmetalleja, kaivos jatkaa toimintaansa normaaliin tapaan. Parhaillaan yhtiö hakee lupaa merkittävälle laajennushankkeelle. Lisäksi valtioneuvosto antoi Talvivaaralle luvan uraanin talteenottoon, mistä Suomen luonnonsuojeluliitto haastoi valtioneuvoston oikeuteen.

 

Kun puhutaan Talvivaarasta, ei puhuta vain sotkamolaisesta nikkelikaivoksesta. Kysymys on suuresta teollisuudenalasta, joka on tullut ryminällä Suomeen. Kaivosvaltauksia on tällä hetkellä tehty lähes 108 000 hehtaarin verran. Lisäksi kaivostoimintaan tähtääviä varauksia on tehty yhteensä kahden Uudenmaan läänin kokoiselta alueelta.

 

Suunniteltu määrä kaivostoimintaa ei mahdu ongelmitta edes näin harvaan asutettuun maahan. Kaivoksia suunnitellaan luonnonsuojelualueille ja matkailukohteiden naapuriin. Esimerkiksi Ounastunturin ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeessa on kaivosvarauksia. Melkein koko Lapin alue on täplitetty eri asteisilla kaivossuunnitelmilla.

 

Yksi syy tilanteeseen löytyy maailmalta,  oikeastaan myös meiltä.  Teknologia vaatii metalleja. Erityisesti elektroniikassa käytettävät alkuaineet ovat hinnoissaan. Yksistään Kiinan elektroniikkapajoihin menee yli kolmannes maailman nikkelistä.  Tilanne houkuttelee kansainvälisiä kaivosyhtiöitä uusille alueille, Suomen ohella myös Grönlannin rannikot ja merenpohjat kiinnostavat.

 

Toinen selitys viime vuosien kaivosbuumiin löytyy meikäläisestä lainsäädännöstä. Uusi kaivoslaki saatiin voimaan vasta viime vuonna, ja sen edeltäjä oli peräisin 60-luvulta. Vanha laki salli malminetsinnän lähes missä tahansa paitsi asemakaava-alueella. Eikä maanomistajasta saati sitten muista kansalaisista tarvinnut juuri välittää.

 

Vanhan lain mukainen kaivoshanke saa myös edetä rauhassa pitkälle, toisin kuin esimerkiksi teollisuushankkeet, jotka vaativat ympäristövaikutusten arviointia jo suunnitteluvaiheessa. Kuuleminen on tunnetusti työlästä, hidasta ja voi ikävästi torpata lupaavankin hankkeen. Tämän vuoksi vanhan kaavan mukaan meneminen kiinnostaa kaivosteollisuutta: Työ- ja Elinkeinoministeriö on tukossa vanhan lainsäädännön mukaan käsiteltävistä hakemuksista.

 

Viranomaistoimintaa halvaannuttaa myös epätietoisuus. Kaivosasiat kuuluvat useiden lakien perusteella useille eri viranomaisille, ja kokonaisnäkemys on pahasti hakusessa. Vaikka toiminnanharjoittajalla on noin periaatteessa selvilläolovelvollisuus ympäristövaikutuksista, kaivoksissa toimitaan usein huonoilla pohjatiedoilla ja vaillinaisella kokemuksella. Niin kuin nyt vaikka Talvivaarassa: uusi biokasaliuotustekniikka ei ole toiminut niin kuin pitäisi, ja jälki näkyy niin vesistöissä kuin ilman laadussakin.

 

Lupaviranomaisten pitäisi puolestaan pystyä toimimaan toiminnanharjoittajien antamien tietojen perusteella. Valvovien viranomaisten ohjeissa ja osaamisessa on  puutteita, eikä kaikkea tarpeellista osata seurata.  Esimerkiksi liuotustoiminnan prosessikaasujen valvonnassa on merkittäviä aukkoja. Talvivaaran kaivoksessa liuotusprosesseista syntynyt rikkivety on jo vaatinut yhden ihmishengen. Turvatekniikan keskuksen  tutkijaryhmä selvittää valitettavaa tapausta.

 

Kukaan ei tiedä, mitkä ovat kaivosbuumin kokonaisvaikutukset. Jos Talvivaaran tavasta tulee maan tapa, ei saastuttaja jatkossa suinkaan maksa vaan neuvottelee ja levittelee käsiään.  Se voi tulla kalliiksi kaivosseutujen asukkaille sekä luonnolle.

 

Kun valtion valvonta pettää, on media ja kansalaisyhteiskunta paljon vartijana. Suomen luonto -lehden blogissa on kevään mittaan skuupattu useampaankin kertaan Talvivaaraan liittyen. Talvivaaran teemaa käsitellään myös tulevassa Yliopisto-lehdessä 5/2012, joka ilmestyy 25.5.

 

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto-lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

 


Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *