Vanhan viisauden mukaan koiranomistaja alkaa hiljalleen muistuttaa koiraansa. Onko väitöskirjalla samanlainen vaikutus tutkijaan? Näin aloin kuvitella, kun eräs lukupiiriläiseni kysyi minulta, olenko afgaani.
Hetken aikaa kahvi oli väärässä kurkussa. Vaaleat hiukseni, vihreät silmäni ja suomalaiset piirteeni eivät mielestäni ihan ensi näkemältä anna viitteitä afgaanijuurista, mutta tutkimukseni tietysti antaa… Ja se kai on joidenkin mielestä tarpeeksi. Laajasti ottaen väitöskirjani käsittelee läntisiä kuvauksia ja mielikuvia Afganistanista sekä afgaanien mahdollisuuksia osallistua näiden mielikuvien muokkaamiseen. Tutkin etenkin – Suomessakin melko hyvin tunnettua – Åsne Seierstadin kirjaa Kabulin kirjakauppias (Bokhandeleren i Kabul).
Vaikka en ihan välittömästi itseäni afgaaniksi tuntenutkaan, ajatus alkoi kuitenkin vainota minua. Mitä jos olisinkin afgaani? Tämä pyöri mielessä etenkin sinä päivänä, kun postiluukusta tipahti paikallisen poliisin tiedotuslehtinen. Perinteisten huume- ja ylinopeusratsioiden sekä murtovarkausuutisten lisäksi lehtinen esitteli joulun terroristiratsiaa kotikulmillani Etelä-Lontoossa. Kahdella lähimmällä juna-asemallani oli pysäytetty matkustajia ja tarkastettu laukkuja terrorismin vastaisessa operaatiossa. Syy oli yksinkertainen, ja se myös kerrottiin lehtisessä: ”Kuten olemme nähneet, terroristit voivat iskeä milloin tahansa. Terroristien täytyy matkustaa – tapaamiset, koulutukset ja suunnittelu voivat tapahtua missä tahansa. Terroristit tarvitsevat kulkuvälineitä – välineistöä, tarvikkeita ja ihmisiä täytyy liikutella ympäriinsä. Terroristien täytyy valmistautua – vihamielistä tiedustelua ja valvontaa tehdään iskujen suunnittelemiseksi.”
Erityisesti pidän argumentista, jonka mukaan terroristit tarvitsevat kulkuvälineitä – aivan toisin kuin jatko-opiskelijat, liikemiehet, sairaanhoitajat ja itse poliisit.
Olisiko minut pysäytetty asemalla, jos olisin sattunut liikkumaan tuona päivänä? Ehkä olisi, ehkä ei. Olisiko minut pysäytetty, jos olisin afgaani ja myös näyttäisin afgaanilta? Todennäköisesti olisi. Tässäkö kulkee raja kuvitellun afganistanilaisuuteni ja pohjoismaisen ulkonäköni välillä? Luulen niin.
Näiden rajojen ja arkisten argumenttien ymmärtämiseksi on hyvä asua ja tehdä tutkimusta Lontoossa etenkin, koska väitöskirjani käsittelee terrorisminvastaisen sodan oikeutusta tuotettujen kulttuurierojen avulla. Minua kiinnostaa etenkin se, miten tiettyjen kulttuurierojen toistuva artikulointi ja jopa vanhakantaiseksi koettu kirjallisuus auttavat luomaan oikeutusta sodalle.
Suomessa ollessani mietin toisinaan, kantaako aiheeni. Onko terrorismin vastaisella sodalla lopulta niin paljon väliä? Eihän se edes näy missään? Eikä kovin moni ihminen edes kuole. Paljon enemmän ihmisiä kuolee vaikkapa aliravitsemukseen tai parannettavissa olevin sairauksiin. Lisäksi suurvaltoja nyt on aina helppo syyttää kaikesta, jopa vainoharhaisuuteen saakka. Täällä tutkimuskysymykseni tuntuu kuitenkin taas merkittävältä. Sodalla taitaa sittenkin olla väliä. Eikä auta, vaikka vaihtaisi junan muihin kulkuvälineisiin. Lentomatkustamisen arkeen en viitsi edes viitata, sillä todistusaineistoa löytää tarpeeksi jo bussistakin. Turistien rakastamat kaksikerroksiset bussit eivät ole vain sympaattisia. Ne kätkevät sisäänsä myös paljon kaikkea sitä, mistä olen huolissani: lähes jokaisessa bussissa on mainos, jossa pyydetään ilmoittamaan, jos näkee jotain epäilyttävää tai kuulee jotain epäilyttävää.
Haluaisin kovasti välttää retorisia ylilyöntejä kirjoittaessani tutkimuksestani tai siihen liittyvistä kokemuksistani, mutta jotain tällaista olen kuullut tapahtuneen myös 1930-luvun Euroopassa tai eräissä reaalisosialismin maissa. Onko kansalaisoikeuksia poljettu joskus ennenkin vieraan, näkymättömän ja kaikkialla läsnä olevan uhan vuoksi?