Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin kaltaisten Institute for Advanced Study –tyyppisten laitosten tavoitteena on tarjota paras mahdollinen ympäristö keskittyneelle tieteelliselle tutkimustyölle. Tutkijalla on mahdollisuus työskennellä rauhassa ja vapaasti mutta myös osallistua päivittäiseen vuorovaikutukseen erilaisia tutkimusaloja ja –aiheita edustavan monikansallisessa tutkijajoukossa. Yhteisissä seminaareissa tutkijakollegiumin tutkijat voivat esittää työnsä tuloksia korkeatasoisille asiantuntijoille, jotka ovat tottuneet tieteelliseen argumentointiin mutta eivät aina ole juuri kyseisen aiheeseen ja tieteenalaan erikoistuneita. Juuri tämä erikoistumattomuus on tieteellisesti stimuloivaa, kun ainelaitoksilla itsestään selvinä omaksutut metodiset ja teoreettiset taustaoletukset asetetaan monitieteisessä yhteisössä avoimen ja kriittisen keskustelun kohteeksi. Metodisen ja teoreettisen itseymmärryksen syventämistä edistävät myös päivittäiset epämuodolliset kohtaamiset tutkijalounailla ja kahvitauoilla.

Nämä piirteet ovat ominaisia kaikille Institute for Advanced Study –tyyppisille laitoksille, mutta jokaisella niistä on myös oma erityisluonteensa ja tyylinsä. Tämän voi huomata, jos Pohjoismaiden laitoksia vertailee keskenään.

Uppsalassa sijaitseva Swedish Collegium for Advanced Study (SCAS) on Helsingin tutkijakollegiumiin verrattuna tutkijamäärältään pienempi mutta tutkijat ovat keskimäärin urallaan pidemmälle ehtineitä. Laitoksella on myös kolme pysyvää johtajaa ja tutkimukselle on selkeästi määritelty kolme ydinaluetta. Ne ovat historiallisten ja kulttuuristen murrokset, erityisesti erilaiset modernisoitumisen mallit, Itä- ja Keski-Aasian kielet ja kulttuurit sekä taloustieteen vuorovaikutus muiden humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tutkimusalojen kanssa. Norjan tiedeakatemian yhteydessä toimiva Centre for Advanced Study (CAS) on puolestaan keskittynyt laajoihin projekteihin. Vuosittain valitaan kolme johtavaa norjalaista tutkijaa johtamaan tutkijaryhmää, joista yksi edustaa humanistisia aloja, toinen yhteiskuntatieteitä ja kolmas luonnontieteitä.

Helsingin yliopiston tutkijakollegiumille on ominaista tutkijoiden suuri määrä, post doc –tasoa edustavien suhteellisen suuri osuus sekä muihin vastaaviin laitoksiin verrattuna pitkäaikaiset mutta eivät kuitenkaan pysyvät tutkijanimitykset. Oman sävynsä laitoksen toiminnalle antaa se, että suurelle osalle suomalaisista tutkijoista tutkijauran jatkuvuus on epävarmaa.

Kun yliopistoissa on vähän pysyviä opetusvirkoja varsinaisten professuurien alapuolella ja kun tenured track –järjestelmän rakentaminen on toistaiseksi jäänyt hurskaaksi toiveeksi, oman uravaiheensa huippuakin edustavat tutkijat joutuvat jatkuvasti hakemaan tilapäistä tutkimusrahoitusta. Hakupaine on erittäin kova niin Suomen Akatemian tutkijaviroissa ja määrärahoissa kuin muuallakin. Akatemiatutkijan virkoja sai kuluvan vuosikymmenen alussa noin viisitoista prosenttia hakijoista, tällä hetkellä noin seitsemän. Tutkijakollegiumissa myönteisen nimityspäätöksen saa vuosittain alle viisi prosenttia hakijoista. On helppoa ymmärtää, että huippututkijankin kohdalla satunnaistekijät vaikuttavat olennaisesti uran etenemiseen.

Kun olosuhteet ovat tällaiset, on ymmärrettävää, että tutkijakollegiumin tutkijavalinnat ja strategiset linjaukset joutuvat niin ulkopuolisten sidosryhmien kuin omien tutkijoiden kriittisen huomion kohteeksi. On luonnollista, että joka vuosi valintojen jälkeen ilmaantuu pettyneitä hakijoita, jotka katsovat kokeneensa veristä vääryyttä. Pidämme kuitenkin arviointi- ja valintajärjestelmäämme korkeatasoisena ja kohtuullisen oikeudenmukaisia tuloksia tuottavana. Kansainvälisen tieteellisen neuvottelukuntamme jäsenet, joiden asiantuntemus on paikallisista intresseistä vapaata, tekevät ansiokasta joskin usein kohtuuttomankin raskasta työtä hakemusten arvioinnissa. Monitieteinen paneeli ja siinä käyty kollegiaalinen keskusteltu sopivat myös hyvin tutkijakollegiumin kaltaisen laitoksen tavoitteisiin. Kun hakemusten vuosittainen määrä on kasvanut koko ajan, nyt jo lähelle 400:a, valintajärjestelmää joudutaan kuitenkin jatkuvasti kehittämään jo pelkästään asiantuntijoidemme suuren työtaakan takia.

Turvattomuuden ja haavoittuvuuden kokemus luultavasti lisää tutkijakollegiumissa jo toimivien motivaatiota osallistua tutkijavalinnan periaatteita ja muita strategisia kysymyksiä koskevaan keskusteluun. Tutkijoiden kriittisyys ja aktiivisuus ovat laitoksen kannalta hyviä asioita ja avointa keskustelua on yritetty siksi tukea ja kannustaa. Toisaalta voidaan epäillä, että keskustelussa helposti myös sekoittuvat oman uran edistämistä koskevat intressit ja kysymys tutkijakollegiumin tehtävästä tiedeyhteisössä. Voidaan myös kysyä, eikö kausi tutkijakollegiumissa pitäisi rauhoittaa nimenomaan keskittyneelle tutkimustyölle vapaana hallinnollisista rasituksista ja tulevaisuutta koskevista huolista.

Erityisen innokkaasti on tutkijakollegiumissa keskusteltu moni- ja poikkitieteellisestä profiilista sekä eri tieteenalojen välisestä suhteesta toiminnassa. Aihe on varsin herkkä ja aiheuttaa helposti erimielisyyksiä.

Tutkijakollegium ei ole pitänyt tarkoituksenmukaisensa soveltaa tieteenalakohtaisia kiintiöitä. Kaikki tutkijavalinnat on tehty ensisijaisesti hakemusten laadun perusteella eikä eri tieteenalojen suhteellista osuutta hakijoista ole otettu päätöksissä tai arvioinneissa huomioon edes ohjaavana tekijänä. Tässä suhteessa tutkijakollegium on tietoisesti valinnut toisen linjan kuin Suomen Akatemia, jossa hakemukset jaetaan tieteenaloittain ja alakohtaista hakupainetta tilastoidaan tarkasti.

Vaikka alakohtaisia kiintiöitä ei olekaan eikä hakupainetta mitata, tieteenalojen tasapaino on myös otettava huomioon. Totta kai on tärkeää, että tutkijakollegiumissa toteutuu humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden, juristien, teologien, psykologien ja kasvatustieteilijöiden vuorovaikutus. Osaltaan tätä varmistaa jo se, että tieteelliseen neuvottelukuntaan on nimitetty mahdollisimman kattavasti kaikkien kollegiumin tieteenalojen edustajia.

Silti tutkijakollegiumissa on sekä vahvasti että vähemmän vahvasti edustettuja tieteenaloja. Osittain kysymys on satunnaisvaihtelusta. Kun tutkijoita nimitetään 10-20 vuodessa, sattumalla on suuri osuus. Pitkään olimme huolestuneista taidealojen vähäisestä osuudesta. Tänä vuonna tilanne korjaantui kerralla etenkin kahden aikaisemmin kokonaan kollegiumin ulkopuolelle jääneen aihepiirin kannalta, kun valittujen joukossa oli kolme musiikkiin ja kaksi elokuvaan liittyvää hanketta.

On kuitenkin myös pysyvämmiltä näyttäviä eroja. Paljon on keskusteltu, onko oikein, että filosofia ja aatehistoria ovat jo pitkään olleet kollegiumissa vahvasti edustettuja. Keskustelua ei ole vähentänyt se, että nämä ovat samalla johtajan omia tutkimusaloja. Toisaalta ne ovat myös aloja, joilla suomalainen tutkimus on ollut erittäin hyvin menestynyttä sekä kansainvälisesti että kotimaisissa tutkimuksen arvioinneissa ja tutkimusrahoituspäätöksissä. Filosofian historialla ei ole pelkästään ollut kahta peräkkäistä Suomen Akatemian rahoittamaa huippuyksikköä. Myös useissa muissa Helsingin yliopistossa toimivissa huippuyksiköissä on kansainvälisesti ansioituneita tutkijoita, jotka ovat lähellä samaa aihepiiriä. Menestyneellä tutkimusalalla on voimakas attraktiovaikutus: kovatasoiset kansainväliset tutkijat ovat kiinnostuneita tulemaan Suomeen, jos he tietävät alansa tutkimuksen olevan täällä vahvaa ja yhteistyömahdollisuuksien laajoja. Tätä ilmiötä on voitu havaita filosofian lisäksi muillakin aloilla, muun muassa englantilaisessa filologiassa ja uskontotieteessä. Attraktiovaikutus on pääasiassa positiivinen asia, jota on perusteltua jopa vahvistaa. Siinä hengessä tutkijakollegium ilmoittaa avoimesti pitävänsä hakijan ansiona laajoja yhteistyöverkostoja ja hankkeen soveltuvuutta Suomessa toteutettavaksi.

Tiedemaailma suhtautuu nykyään suopeasti niin sanottuun Matteus-efektiin. Sen mukaan pitää suosia huippuja ja antaa lisää niille, joilla on jo paljon. Sopivaan rajaan asti tämä on järkevää politiikkaa. Menestyvää tutkimusta on tietenkin tuettava myös tutkijakollegiumissa. Kansainvälinen tunnettuus lisääntyy, jos kollegiumissa on kukoistavia painopistealueita, joiden kautta osaltaan muodostuu laitoksen ominainen profiili ja brändi. Joku raja on kuitenkin asetettava. Perusteltua on joskus tukea myös heikommin menestynyttä alaa. Sitä edustavan kansainvälisen huipun tuominen Suomeen saattaa esimerkiksi antaa tärkeän piristysruiskeen alan kehitykselle.

Kohta neljä vuotta tutkijakollegiumin johtajana toimittuani olen vakuuttunut, että laitoksen tavoitteita ja toimintaperiaatteita koskeva keskustelu ei tule laantumaan. Luultavasti se on hyvä merkki, joka kertoo tutkijakollegiumin tärkeydestä ja houkuttavuudesta tutkimusympäristönä.

Juha Sihvola