Kun kerroin lähteväni syksyksi Maastrichtiin Jan van Eyck Akatemiaan, sain kuulla hyvän syksyn toivotuksia sekä Belgiaan että Hollantiin. Harvempi jaksoi muistaa, että Maastricht sijaitsee Alankomaissa. Joku arveli minun viettävän syksyä Saksassa.

Toivotusten kirjo ei niinkään kerro ystävien ja kollegoiden huonosta muistista, vaan päinvastoin tavoittaa Maastrichtin olemuksesta jotain hyvin tärkeää: Kaupunki on keskellä Belgia–Hollanti–Saksa sekamelskaa.

Vajaan 120 000 asukkaan Maastricht sijaitsee Maasin varrella, Hollannin kaukaisimmassa nurkassa, aivan Saksan ja Belgian välissä. Kaupunki tuntuu olevan monella tapaa lähempänä Belgiaa tai Saksaa: Täältä pääsee nopeammin Liègeen ja Brysseliin, Aacheniin ja Kölniin kuin Amsterdamiin, Haagiin tai Rotterdamiin. Vapaamielisen Hollannin katolisista valtaosa asuu juuri etelässä. Myös Maastrichtia ympäröivää maisemaa voisi kuvata epähollantilaiseksi. Kaupungin eteläpuolella kohoaa Sint Pietersberg, kukkula, jossa on linnake sekä hiekkakivikaivoksen käytäviä.

Rotterdamissa asuvat hollantilaiset tuttuni toivottavat vinosti hymyillen hyvää oleskelua siellä Maastrichtissa, ikään kuin kaupunki olisi jossain toisessa todellisuudessa. Välillä siltä tuntuukin. Tätä vaikutelmaa tavallaan tukee kaupungin kaksi näkyvää väestöryhmää, muualta Hollannista tänne muuttaneet eläkeläiset ja Maastrichtin yliopiston kansainvälisestä opinto-ohjelmasta nauttivat opiskelijat. Kummankin ryhmän suhdetta kaupunkiin kuvaa tietty tilapäisyys.

Matkaoppaan mukaan Maastrichtin tunnelma on ”mannermainen”, joka johtuu mm. ”läpi vuoden auki olevista terasseista”. Ilmeisesti juuri mannermaisen eli ”ulkomaalaisen” tunnelman takia kaupunki onkin suosittu päivämatkakohde lähiseudun asukkaiden keskuudessa: lauantaisin akatemian viereinen parkkipaikka on täynnä saksalaisia, belgialaisia ja hollantilaisia autoja, joiden omistajat ovat haalimassa uusia ostoskasseja.

Maastrichtin mannermaisuus kuulostaa suomalaisen korvaan kiehtovalta: voisiko myös hollantilaisilla, belgeillä ja saksalaisilla olla alemmuuskompleksi suhteessa ”mannermaisuuteen”?  Voisiko kyse voi olla Euroopan unionin synnyttämästä aistiharhasta, jossa ”eurooppalainen” tai ”mannermainen” on aina jossain toisaalla?  Ehkä Maastrichtin salaisuus piilee kaupungin joustavassa identiteetissä: kaupunki näyttäytyy sopivasti hieman eksoottisena, katsoi sitä Alankomaiden, Belgian tai Saksan näkökulmasta?