Syyslukukausi alkaa olla lopussa (jos nyt väitöskirjantekijän elämässä lukukausia on). Mitä jäi käteen? Kaiketi sen ymmärtäminen, että väitöskirja onkin tehtävä itse.
Tarkoituksenani oli lähteä vuodenvaihteen jälkeen Norjaan keräämään aineistoa väitöskirjaani varten. Tutkimukseni kun on ollut tarkoitus rakentua alun perin Norjassa julkaistun Kabulin kirjakauppias –kirjan ympärille. Olen syksyn aikana kerännyt taustatietoa, ollut yhteyksissä ihmisiin sekä Oslon yliopiston sosiaaliantropologian laitokseen ja etsinyt asuntoa.

Kaiken piti olla selvää. Nyt kuitenkaan en ole varma, pitäisikö lähteä.

Olen kaiketi keskellä väitöskirjaprosesseille tyypillistä pohdintavaihetta. Onkohan tapaustutkimukseni sittenkään se paras mahdollinen? Saanko juuri siitä irti sen, mitä haluan? Miten aineistomatkaan pitäisi suhtautua? Ketä tavata, mitä kysyä? En nimittäin usko siihen, että aineistoa vain kerättäisiin. Tutkija luo aineistonsa asettamalla itselleen kysymykset ja etsimällä vastauksia niihin.

Ja ennen kaikkea: pitäisikö minun miettiä uudelleen joitain tutkimuskysymyksiäni ennen kuin sinetöin väitöskirjani päämäärät lähtemällä Norjaan.

Syksyn aikana olen keskustellut tutkimuksestani lukuisten ihmisten kanssa. Olen puhunut ja kuunnellut. Olen kysynyt ja vastannut. Avannut tämän kirjan ja sulkenut tuon. Kiistellyt ja myönnellyt. Suuttunut ja leppynyt.

Olen myös puhunut ja kirjoittanut paljon kriiseistä, lähinnä finanssikriisistä, ja esittänyt kriisit mahdollisuutena uuden luomiseen. Nyt mietin, onko väitöskirjani tällaisessa kriisissä. Todennäköisesti, ja siksi ehkä olenkin taas hieman innoissani.

Lähinnä mietin sitä, jatkaako tutkimuksen kanssa juuri sillä tiellä, jonka olin suunnitellutkin, vai järjestääkö tutkimus uudelleen. Olen nyt tehnyt väitöskirjaa noin kaksi vuotta. Vielä kenties ehtii pohtia joitain peruskysymyksiä, mutta ei enää kauaa.

Toiset kehottavat tekemään väitöskirjan suoraviivaisesti loppuun. Älä vatvo. Tee sitä, mitä ajattelitkin. Pidä väitöskirja sievänä pakettina, äläkä sekoita sitä liikaa muuhun elämään.

Toiset taas kehottavat arvioimaan suuntaa uudelleen ja keskittymään niihin asioihin, jotka ovat alkaneet kiinnostaa enemmän ja enemmän tutkimustyön aikana. Älä jämähdä. Tee sitä, mikä inspiroi. Älä pidä väitöskirjaa erillään elämästäsi.

Molemmat ovat oikeassa. Syksyn aikana kiistelin pitkään ja paljon myös ohjaajani kanssa. Koin, että minulle yritettiin syöttää ajatuksia, joista en ollut kiinnostunut. Välillä olin kyllästynyt laitokseeni ja sen ilmapiiriin.

Ja sitten yhtenä päivänä käytyäni taas yhden keskustelun, taas uuden tutkijan kanssa, ymmärsin vihdoin jotain uutta. On aika lopettaa vastausten tai esteiden etsiminen muiden suusta. Vain minä voin tietää, mitä väitöskirjaltani haluan tai mitä sillä haluan väittää. Itsehän se väitöskirja pitää tehdä.