Sadekautinen Afrikka odottaa
Haa, koko sunnuntain ja maanantain välisen yön puuhailin hiirenhiljaa huoneessani, jottei muu perhe häiriintyisi. Lähden vasta torstaina Afrikkaan ja nyt jo suorastaan hypin seinille. Kaikki matkajärjestelyt on tehty ja laukku pakattu – olen liiankin valmis lähtemään. Pärjäisin näillä varusteilla vaikka loppuikäni yksin autiolla saarella! Tai en oikeastaan, täytyy myöntää, on eräs jota ilman en pärjäisi ja jonka takia aina joudun palaamaan takaisin Suomeen. Jos selviän matkastani hengissä, niin kotiinpaluusta viimeistään en.
Namibian tasavalta sijaitsee kylmien merivirtojen kosketuksessa Afrikan lounaisella rannikolla. Maan halki kulkee laaja ylänköalue, jonka molemmin puolin levittäytyy aavikoita. Odotan pääseväni kohtaamaan Namibian karun kauneuden ja toivon voivani oppia paikallisilta bushmanneilta heidän elintapojensa saloista tässä villissä maassa. Namibia itsenäistyi viimeisenä Afrikan maista vuonna 1990 Etelä-Afrikasta. Yllätyksekseni se on Saksan entinen siirtomaa.
En ole vielä tarkemmin osannut rajata, mistä aiheesta teen yliopistolle opintopäiväkirjan matkastani. Luulen, että sen päättäminen on helpompaa vasta jälkikäteen, enhän osaa vielä sanoa, mitä kaikkea tulen kohtaamaan tai oivaltamaan. Kerään siis mahdollisimman paljon kokemuksia, tarkkailen luontoa, yritän päästä kosketuksiin paikallisten ihmisten kanssa ja yritän siinä samalla toimia omana lapsenvahtinani tunkiessani nenääni joka paikkaan.
Askartelin toissayönä valvoessani A4-kokoisen matkapäiväkirjani täyteen inspiroivia kuvia ja leikkeitä; aion kirjata tarkat muistiinpanot kaikesta kokemastani ja näkemästäni, joiden pohjalta karsia sopiva sisältö niin oppimispäiväkirjaan kuin mahdolliseen artikkeliinkin.
EHRA – Elephant-Human Relations Aid on järjestö, jonka kaksiviikkoiseen projektiin osallistun ensi maanantaista lähtien. Tapaamme ensi sunnuntaina Swakopmundissa, eräässä Namibian rannikkokaupungissa. Saavun perjantaina iltapäivällä vuorokauden ja kahden lennonvaihdon jälkeen Namibian sisämaassa sijaitsevaan pääkaupunkiin Windhoekiin. Sieltä matkustan lauantaina minibussilla rannikolle. Maanantaina suuntaamme sitten johonkin maaseudun pikkukylään ensimmäiseksi viikoksi työskentelemään paikallisten ihmisten pariin. Toisen viikon seuraamme ja tarkkailemme norsuja. Tämän enempää en oikeastaan itsekään vielä tiedä! Muut neljä vapaaehtoista ovat kaikki brittejä. Lisäksi mukaamme lähtee kaksi järjestön työntekijää. joista toisen kanssa olen ollut sähköpostiyhteydessä lokakuusta lähtien.
Olen varannut kaikki kuljetukset ovelta ovelle heti lentokentältä lähtien niin en joudu turhaan murehtimaan sitä, minkä bussin tai taksin kyytiin uskaltaakaan hypätä. Passista on varmuuskopiot useassa eri paikassa, samoin vakuutus-, varaus- ym. muista tärkeistä papereista. Maitohappobakteereita olen napsinut viime perjantaista asti. Malarian lisäksi olen syönyt lavantauti-kapseleita ja ottanut vastaan piikittelyjä kyllästymiseen asti: A- ja B-hepatiitti, aivokalvontulehdus, polio…
Malaria-lääkkeiden aiheuttamat värikkäät yöunet ovat nyt vaihtuneet koko kehoa ja mieltä vavisuttavaan innostukseen. Taas saan kärsiä siitä, että menen tuntemaan ja kokemaan kaiken 10-kertaa normaalia suuremmalla tunteella ja intohimolla. En ainoastaan lue kirjaa viltin alle käpristyneenä kynttilän valossa – tällä kertaa olen itse kirjan tutkimusmatkaaja. Kunhan en vain viime hetkellä havahdu todellisuuteen ja huomaa, että kaikki sittenkin oli vain kuvittelua…