Satoja ruukkuja, säkeittäin multaa, pienten siementen preparointia tuntikausia ja hikinen istutusurakka kasvihuoneella. Näin on kevääni alkanut jo useina vuosina. Nyt olen ottanut perinteeseen mukaan opiskelijani.

Ensimmäiset kevätauringon säteet tuovat mukanaan lupauksen kesästä ja muistuttavat ekologia siitä, että vuoden tärkein kausi on lähestymässä. 

Vihattu ja rakastettu maastokausi on se aika jolloin hankitaan aineisto parin viikon tai muutamien kuukausien aikana, tutkimuslajista riippuen, jota talven pitkinä tunteina sitten analysoidaan. Silloin on turha katsoa kelloa tai miettiä lakisääteisiä kahvitaukoja. Töitä tehdään säästä ja kellonajasta riippumatta, usein melko vaativissa oloissa.

Maasto-oloissa saa myös hylätä sen talven aikana tietokoneen äärellä (kuivat sukat jalassa) huolella laaditun tutkimussuunnitelman ja ottaa käyttöön suunnitelman b (tai c tai d), kun luonto muistuttaa arvaamattomuudestaan.

Kuulostaa aika rankalta. Miksi ihmeessä sitten myös varttuneemmat ekologit, jotka voisivat hyvin lähettää opiskelijansa hoitamaan homman, pakkaavat reppunsa ja katoavat Viikin lasitorneista maastokauteen? 

Geenitekniikka on tullut ekologiaan jäädäkseen ja se on mullistanut tieteenalan tarjoamalla mahdollisuuden mitata suoraan vaihtelun määrä lajien perimässä. Alkuhuuman jälkeen ekologi on onneksi saanut myös tieteellisen siunauksen vetää kumpparit jalkaansa – geneettinen tutkimus on mielenkiintoisinta nimenomaan silloin kun mitataan kuinka geenit ilmentyvät labran ulkopuolella siinä ympäristössä johon lajit ovat sopeutuneet. 

Ja toki asiassa on toinenkin puoli, se jota hakemuksissa ehkä vähemmän korostetaan. Vaikka maastokausi on kovaa työtä kovissa oloissa, se on myös ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä rakastamaansa työtä upeissa luonnon puitteissa.

Minut maastokausi vie Ahvenanmaan saaristoon. Kun istun heinäkuisena aamuna rantakalliolla juomassa termarikahvia odotellen, että aamukaste kuivuu koekasveilta, ei ammatinvalintani tunnu yhtään hullummalta.