Olen helsinkiläinen luokanopettajaopiskelija, josta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Ympäristöalan korkeakoulututkinto, seitsemän vuoden kotiäitiys sekä kolmen vuoden opettajansijaisuudet saivat kuitenkin mielen muuttumaan. Nyt olen kolmannen vuoden opiskelijana suorittamassa opetusharjoitteluani Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa toisella luokalla ja kerron blogissani opettajaopiskelijan haastavasta arjen- ja ajatustenhallinnasta luokassa sekä luokan ulkopuolella.

Kolme viikkoa opetusharjoittelua takana! Niistä ensimmäinen meni kuuden viikon opetusjakson ainekohtaisessa suunnittelussa, ja nyt on varsinaista opetusharjoittelua kestänyt kaksi viikkoa. Olen parini kanssa viettänyt harjoittelukoululla käytännössä 9-tuntisia päiviä, sillä jaksojen ja tuntien suunnittelu yhdessä on haastavaa. Meillä on molemmilla kokemusta opettamisesta useamman vuoden ajalta, ja ideoita riittää. Kuitenkin se, että olemmekin nyt molemmat samanaikaisesti vastuussa tuntien vetämisestä, on meille uutta.

Meidät otettiin vastaan hyvin. Saimme ohjaavalta opettajalta väljyyttä, mutta kuitenkin riittävästi apua alkuun pääsemiseen. Puolet oppilaista tapasimme ensimmäisen kerran käsityötunnilla, ja ilmeisesti tunnin aihe, koira-käsinukke, oli lasten mielestä sen verran viehättävä, että saimme heidät heti puolellemme. Meillä ei siis varsinaisesti ollut aikaa tutustua luokkaan suunnitteluviikolla, mitä ensin harmittelimme. Toisaalta kaikki sujui hyvin näinkin, ja hyvä yhteistyö alkoi ensimmäisestä tunnista.

Ensimmäisellä viikolla opetus tuntui itsestämme aika väkinäiseltä ja kankealta, kun olimme tuntisuunnitelmia tehdessämme tarkasti jakaneet tehtävät ”sulle-mulle” –periaatteella. Toinen viikko hioi jo muutoinkin hyvää yhteistyötämme niin, että opetustehtävät alkoivat liukua joustavasti toiselta toiselle ja luontevasti annoimme toisillemme tilaa, toisin sanoen puheenvuoron, oman työtehtävämme aikana. Ja vaikka tunnin kulku olikin paperilla jaettu tasaisesti molemmille, onnistuimme sujuvasti vaihtamaan tehtäviä luokassa kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaan.

Olemme suunnitelleet lähes poikkeuksetta kaikki tunnit yhdessä. Näin johdonmukaisesti etenemällä olemme molemmat koko ajan tietoisia siitä, missä mennään. Olemme järjestäneet toiminnallisia tunteja, muun muassa maistiaisia ympäristö- ja luonnontiedon tunneilla ja olemme saaneet niistä oppilailta rohkaisevaa palautetta: ”Kaikista ihanin tunti!”, tuli yhden tyttösen suusta puutarhan antimien maistelun jälkeen. ”Hei, taasko me saadaan herkutella?”, huusi poikaoppilas nähdessään kasvimaan tuotteet sievästi pistetyöskentelyyn järjestettyinä.

Ilon aiheita on luokassa ollut paljon. Oppilaat ovat yleisesti ottaen rauhallisia, ja vaikka pientä hälinää toiminnallisilla tunneilla esiintyykin, ovat oppilaat tarvittaessa hiljentyneet kiitettävän nopeasti. Oppilaita on 22, mikä kahdelle harjoittelijalle on varsin mukava määrä. Meillä tuntuu aina olevan aikaa hitaampien neuvomiseen, mikä on osittain seurausta myös siitä, ettei varsinaiseen hiljentämiseen ja kovaan kontrolliin ole juurikaan tarvetta.

Olemme harjoittelijoina ottaneet kaiken ilon irti siitä, että Helsingin yliopisto tarjoaa meille mahdollisuuden opettaa asioita haistelun, maistelun ja tunnustelun avulla. Tiedostamme kuitenkin surullisina sen, että myöhemmin omassa työssämme tai monessa muussa koulussa opettava opettaja tuskin voi kesken lukukautta mennä kauppaan vihannes- ja juuresostoksille opetustarkoituksessa. Toki mekin hyödynsimme omia puutarhojamme ja ruokakaappejamme, mikä ei toisaalta tunnu pitkän päälle järkevältä. Kuinkahan moni virassa oleva opettaja maksaa itse pitämänsä aisteihin perustuvat tuntinsa? Kaikki samaan konkurssiin, tokaisi parini, kun ihmettelin, että ostitko taas omilla rahoillasi!

Päivänä muutamana oli itse rehtorikin seuraamassa tuntejamme ja kiinnitti huomiota käsityötunnilla työasentoihimme. Auttaessamme oppilaita kumarruimme usein pulpetin ääreen selkä kumarassa. Välillä muistui mieleen ottaa alle tuoli tai mennä kyykkyyn oppilaan tasolle. Rehtori ihmetteli meille ääneen, että kuinkahan jaksamme seuraavat neljäkymmentä vuotta opettaa näitä asentoja käyttämällä. Vilkaisimme toisiimme huulta purren. Opettajien eläkeikää ollaan siis nostamassa reilusti, jos minä vielä kasikymppisenä mummona opetan alakoululaisia. Ja parini vielä aika lailla vanhempanakin…