Meillä on rauhallinen luokka. Bussimatka Ateneumiin sujui hyvin, suojatiet ylittyivät nopeasti ja turvallisesti ja pyöröoveenkin museon eteisessä oppilaat ohjattiin yksitellen.

Mutta jo pyöröovista päästyämme käveli vartija vastaan ja kehotti meitä sitten lähtiessä poistumaan takaoven kautta, jossa ei ole pyöröovia ja jossa emme aiheuttaisi hidastelua ja ruuhkaa museon pääovilla. Anteeksi nyt vain vartija, mutta ovilla ei hidasteltu, eikä siellä ollut lainkaan ruuhkaa.

Saleissa kiersimme rauhallisesti kolmessa noin seitsemän oppilaan opettajajohtoisessa ryhmässä. Kerran yhden ryhmän opettaja olikin edennyt salin toiselle puolelle ja pari oppilasta oli jäänyt katselemaan jotakin teosta hiukan pidemmäksi aikaa. Opettajan kutsuessa oppilaat kipittivät välittömästi opettajansa luokse. Mutta eikö vain opettajan luokse juokse nuori vahtimestarityttönen ja virka kireällä äänellä, että meillä ei saa yhtään juosta täällä museossa.

Toisen taulun edessä nuori miesvahtimestari sanoo meille topakasti, että metriä lähemmäksi ei saa mennä. Mutta ei sano aikuisvierailijoille.

Vanhempi naisvahtimestari antaa seuraavassa salissa hyvän vinkin tutustua Picasson olohuoneeseen. Siellä olisi kuulemma kiva leikkiä. Mutta olohuoneeseen päästyämme lukee seinustojen mielenkiintoisissa installaatioissa isolla EI SAA KOSKEA. Ja hetken päästä vahtimestari tulee paikalle pyytäen opettajaa hiljentämään lapset, jotteivät museossa vierailevat ihmiset häiriinny. Se siitä.

Kaksitoista salia vielä jäljellä, mutta meidän on selkokielellä annettu ymmärtää, että emme ole kovin tervetulleita museoon. Ja kun lähtiessä rauhallisesti laskeudumme fossiileja ihaillen leveitä pääportaita alas, kivahtaa vartija äreästi, että rauhallisemmin sieltä! ”Ai, kuinka niin?”, kysyy ällistynyt ja ärtynyt ohjaava opettajamme. Poistumme takaoven kautta.