Annika Pasanen kertoo kielipesätoiminnasta Inarissa ja suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen etenemisestä Venäjällä.
33-vuotisesta elämästäni olen viimeiset 11 vuotta ollut tiiviisti tekemisissä kielipesien kanssa.
Ne ovat tulleet elämääni palkallisissa ja palkattomissa töissä, olleet iso osa tieteellisen urani alkutaivalta ja muutaman vuoden ajan kuuluneet elämääni myös lasteni kautta.
Kielipesätoiminta on aihe, josta en ole väsynyt puhumaan ja kirjoittamaan – no, joskus hetkellisesti jonkun artikkeliaihion kanssa taajoessani kyllä – ja jonka ounastelen kulkevan mukanani vielä hyvän aikaa.
Miksi moinen intoilu hassusta sanaparista? Kielipesä, kieli ja pesä. Kieli tarkoittaa tässä yhteydessä uhanalaista vähemmistökieltä ja pesä paikkaa, jossa lasten on tarkoitus oppia kieltä. Kyse on uhanalaisen vähemmistökielen elvyttämisestä vähemmistökielisen päivähoidon kautta.
Elvyttämistä riittää: maailman noin 7000 puhutusta kielestä eri arvioiden mukaan 50-95 % on vaarassa kadota kuluvan vuosisadan loppuun mennessä. Kielen uhanalaistumista ja uhanalaisuuden astetta arvioidaan useilla eri kriteereillä, joista tärkein ei ole, kuten usein kuvitellaan, kielen puhujamäärä, vaan kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle. Toisin sanoen se, oppivatko kielenpuhujayhteisön lapset kieltä vai eivät. Kielestä tulee uhanalainen, jos kielen siirtyminen häiriintyy, eli jos ei ole enää itsestäänselvää, että lapset oppivat vanhempiensa äidinkieltä tai –kieliä aktiivisesti.
Vähemmistökielten puhujayhteisöt ympäri maailman ovat havahtuneet muutaman viime vuosikymmenen aikana siihen, että oma kieli on katoamassa. Kieliä on alettu elvyttää, elävöittää, revitalisoida.
Elvytyskeinot voi jakaa kahteen ryhmään: tehokkaisiin ja tehottomiin. Kaikki riippuu tietenkin siitä, mihin pyritään. Halutaanko oma kieli palauttaa kaikkien ikäluokkien puhekieleksi ja levittää se moderneille yhteiskunnan aloille? Vai riittääkö, että kielestä jää jäljelle jotakin etnisen identiteetin ja juhlaspektaakkeleiden ainekseksi kelpaavaa?
Jos tavoite on lähempänä ensin mainittua äärilaitaa, kielipesä on yksi harvoista keinoista, joiden voi odottaa johtavan lähellekään toivottua tulosta. Lapset eivät nimittäin rupea puhumaan marginalisoitua vähemmistökieltä, jos sitä opetetaan heille koulussa kaksi tuntia viikossa, eivätkä myöskään vähemmistökielellä laulavan folkloreryhmän tai omakielisten lastenkirjojen voimalla. Aktiivinen kielitaito voi kehittyä vain kuulemalla ja puhumalla kieltä jatkuvasti. Jos tämä ei ole mahdollista kotona, toiseksi paras vaihtoehto on luoda vähemmistökielinen ympäristö sinne, missä länsimaisen yhteiskunnan lapsi viettää nykyään leijonanosan ajastaan: päivähoitoon ja kouluun.
Kielipesätoiminnan periaatteet ovat samoja kuin varhaisen, täydellisen kielikylvyn. Pikkulapsi, olkoon vaikkapa kansainvälisesti Anna, tulee kielipesään osaamatta sukunsa tai alueensa vähemmistökieltä. Ryhmän hoitajat puhuvat hänelle ensimmäisestä hetkestä alkaen vain ko. kieltä. He eivät käännä mitään enemmistökielelle eivätkä erityisesti opeta kieltä, vaan puhuvat sitä Annalle ja toimivat hänen kanssaan niin kuin missä tahansa päivähoidossa.
Alussa Anna ei ymmärrä mitään, mutta jo ensimmäisten päivien aikana hän alkaa ymmärtää tiettyjä fraaseja ja sanoja. Kun muutama kuukausi on kulunut, hän reagoi henkilökunnan vähemmistökieliseen puheeseen sen näköisenä kuin ymmärtäisi siitä kaiken olennaisen. Vastoin yksikielisyyspropagandan keskeisiä kielikylpyvastaisia teesejä – pitkäkestoinen stressitila, vieraan kieliympäristön aiheuttama trauma, häiriöt puheen kehityksessä ja minäkuvassa – Anna näyttää viihtyvän hoidossa ja voivan mitä mainioimmin.
Niin Anna ja Annan hoitokaverit alkavat ymmärtäää vähemmistökieltä ja vähitellen puhua sitä itsekin. Mitä sitten? Leviääkö vähemmistökieli takaisin koteihin, leviääkö kouluun ja mediaan, loppuuko assimilaatio, pelastuuko kieli? Ehkä ei, mutta parhaassa tapauksessa kyllä. Ainakin kielelle annetaan mahdollisuus.
Hei Annika
kielipesätoiminta voisi olla vallan oivallinen tapa, jolla hyvää elämää, iloa ja taloudellista tuottavuuttakin edistettäisiin Suomessa yleisemminkin kuin vain tuossa tärkeässä vähemmistökielten säilyttämisessä. Eli tuollaisella toiminnalla voitaisiin opettaa tavallisten suomenkielisten perheiden lapsia omaksumaan hyvin jokin vieras kieli eikä se ilmeisesti olisi suinkaan äidinkielen taitojen kehittymiseltä pois.
Minusta pitäisi pyrkiä siihen, että ihmiset olisivat elävästi vähintään kaksikielisiä ja keskimäärin ainakin 2,7 kielisiä II maailmansotaa edeltäneen Krakovan tai Viipurin malliin.
Tiesitkö muuten, että on olemassa myös lievempiä versioita “toiminnallisen kaksikielisyyden” edistämiseksi? Katso esim. http://www.ankkalampi-ankdammen.fi/
Lopuksi kiitän pienestä tahattomasta kömmähdyksestä, joka antoi minulle tuoreen kiintopisteen yhden oman keppihevoseni suhteen: http://timolampinen.blogspot.com/2010/03/leijonanosa-nurinkurin.html
Ystävällisin terveisin
Timo Lampinen
Heipä hei!
Niin, miten se arjen pyörityksessä tuntuukin, että työssä ja tarhassa menee suurempikin osa ajasta? Vaan miten määritellään leijonanosa? Tarkoittaako se välttämättä valtaosaa, vai ehkä vain suurta osaa? Onhan viidesosakin aika paljon…
Kielipesähän toimii samalla metodilla kuin varhainen, täydellinen kielikylpy, joka puolestaan on kehitetty nimenomaan kuvaamassasi tilanteessa tehokkaaksi vieraan kielen opetuksen muodoksi. Kielikylpy sai alkunsa Kanadassa, jossa englanninkielisten perheiden vanhemmat alkoivat 1960-luvulla kaivata tehokkaampaa ranskan kielen opetusta lapsilleen. Nähtiin, että pari viikkotuntia perinteistä kouluopetusta ei johda riittävän sujuvaan kielitaitoon. Suomessa kielikylpy on tarkoittanut lähinnä ruotsinkielistä päivähoitoa ja kouluopetusta suomenkielisten perheiden lapsille. Kielipesää voi pitää kielikylpynä, jonka tavoitteena on paitsi kaksikielisyys, niin laajemmin uhanalaisen kielen elpyminen.
Mm. tunnettu kielisosiologi ja kielellisten ihmisoikeuksien puolestapuhuja Tove Skutnabb-Kangas on sitä mieltä, että yksikielisyys on sairaus, josta tulee pyrkiä eroon kaikin tavoin. Minusta kaikilla (perinteisesti) monikielisillä alueilla asuvilla lapsilla tulee olla oikeus monikielisyyteen. Siinä ei ole mitään järkeä eikä se ole kenenkään etu, että nelikielisessä Inarin kunnassa asuva lapsi ei välttämättä opi kuin yhtä näistä neljästä kielestä. Oma perheeni on etuoikeutettu, koska lapseni ovat saaneet oppia inarinsaamea kielipesässä, vaikka heillä ei ole kummaltakaan puolelta saamelaisia juuria.
Hei,
kiitos vastauksesta. Skuttnabb-Kangaspa on ilmaissut asian nasevasti!
Kyllä kielipesä tai kielikylpy ovat malleja joita minä kannatan. Myös enemmistökielisille lasten elämän rikastamiseksi ja taloudellisen kasvun edistämiseksi pitkällä tähtäimellä. Käytännön ongelma taitaa olla, että on pulaa ihmisistä, joilla olisi sekä sopiva äidinkieli sekä taipumus, koulutus ja halu hoiva/varhaiskasvatustyöhön. Resursseista päättävien pitäisi tietysti myös riittävässä määrin oivaltaa kielipesätoiminnan suositeltavuus.
Historia kertoo, että osa hyväosaisista pystyi hoitamaan asian hommaamalla sopivaa kieltä puhuvia au paireja, kotiapulaisia tai jopa kotiopettajia lastensa seuraksi. Muistelen lukeneeni että esim. Risto ja Gerda Rytin lapset oppivat tällä tavoin saksan erittäin hyvin. Valitettavasti tuo malli ei onnistu enemmistölle taloudellisistakaan syistä eli kielipesämallien kehittäminen on yleishyödyllisessä mielessä tärkeää.
Leijonanosaa ei ole kai ole missään eksaktisti määritelty niin, että se tarkoittaisi suurinta osaa. Minun kielikorvani kyllä sitä puoltaa. Viittaan myös mieluusti kvantitatiivista tarkastelutapaa puoltaessani tieteen 1800-luvun suureen nimeen William Thomsoniin eli Lordi Kelviniin, jonka väitetään sanoneen “että vasta sitten alamme jotenkin ymmärtää asioita, kun osaamme käsitellä niitä edes jossakin määrin kvantitatiivisesti.” (Lainaus on prof. Vilkko Virkkalan Luova ongelmanratkaisu -kirjasta).
Myönnän kyllä auliisti, että auktoriteettiin vetoaminen ei ole kovinkaan painava argumentti. Sen tieteenhistoria osoittaa oivasti.
Omissa töissäni olen oppinut, että mehevimmät kehittämiskohteet löytyvät lähes poikkeuksetta siitä osasta tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, joka vielä eniten aikaa tai muita resursseja. Eli tarkasti ottaen tärkeimpien kehittämissegmenttien valinta on perimmiltään intuitiivista, jos on useita eri resursseja tai jos jakauman voi hahmottaa eri tavoilla.