Mietin usein sekä tutkimukseni ja työni kautta että äitinä, millainen kielellinen identiteetti kielipesässä vähemmistökieltä oppivalle lapselle kehittyy. Inarinsaamen kielipesässä yhä suurempi osa lapsista tulee hoitoon jo alle vuoden ikäisinä. Tällöin inarinsaamen kielestä tulee lapselle periaatteessa toinen äidinkieli, jota hän oppii rinnakkain suomen kielen (ja mahdollisesti vielä kolmannen kielen) kanssa. Yleensä katsotaan, että noin kolmen vuoden iässä lapsi on omaksunut ensimmäisen kielensä, ja jos lapsi alkaa oppia toista kieltä tämän jälkeen, tuloksena on perättäinen kaksikielisyys.

Olipa kyse kummasta tahansa kaksikielisyyden lajista, on selvää, että tilanne on erilainen verrattuna kotoa saatuun kaksikielisyyteen. Esimerkiksi koulussa on huomattu, että kielipesälapset tarvitsisivat oikeastaan erityisesti heitä varten räätälöityä oppimateriaalia. Heidän kielitaitonsa ei vastaa kaikilta osin äidinkielisen lapsen tasoa, mutta vieraan kielen opetuksessa käytetty materiaali ei missään nimessä sovi. Tämä on tosin puhdasta spekulointia tilanteessa, jossa koko peruskoulun inarinsaamenkieliset oppikirjat lasketaan yhden käden sormilla. Opetuksessa joudutaan käyttämään paljolti suomenkielisiä kirjoja ja opettajien yötunteina kääntämää monistemateriaalia.

Millaisen roolin inarinsaame saa lasten identiteetissä? Monilla lapsilla ei ole kielipesän ja koulun ulkopuolella montakaan ihmistä, joiden kanssa puhua inarinsaamea; inarinsaamenkielistä lasten- ja nuortenkulttuuria on  toistaiseksi hyvin vähän; suuri osa kavereista puhuu vain suomea. Tällaisessa tilanteessa jokainen lasten keskenään inarinsaameksi käymä keskustelu (vrt. Vancouverin olympialaiset) on pieni ihme.

Oma 6-vuotias poikani aloitti taannoin kielipesän puolitoistavuotiaana ja 3-vuotias tyttö juuri täyttäessään vuoden. Heillä ei ole kummankaan vanhemman puolelta saamelaista taustaa. Halusimme heidän oppivan kieltä, koska asumme ja tulemme asumaan Inarissa, jonka alkuperäiskieli inarinsaame on, ja koska minä puhun kieltä ja teen töitä sen elvyttämisen parissa, ja koska kaksikielisyys on ylipäänsä hyvä homma.

Kyselin lapsilta pari kuukautta sitten, mitä mieltä he ovat omasta kaksikielisyydestään. Poika oli sitä mieltä, että hän ei ole kaksi- vaan nelikielinen (koska osaa myös muutamia sanoja karjalaa ja venäjää). Tyttö nauroi. “Mikä se kieli on, mitä kielipesässä puhutaan?”, tiedustelin. Tyttö mietti aikansa, ja sanoi sitten: “Uážum-uv lase.” Suomeksi ‘Saanko lisää’. Se oli ilmeisesti ensimmäinen fraasi, joka tuli hänen mieleensä inarinsaameksi, mikä on loogista, koska kielipesän ruokailutilanteessa lapsia kehotetaan erityisesti puhumaan itse saamea.