Annika Pasanen tunsi post-Petroskoi-apeutta ja sai taistelutahtoa Eino Leinon säkeistä.

Viime viikko Petroskoissa oli tiivis, rankka, antoisa ja ristiriitainen. Menomatka: 12 tuntia suomalaista ja karjalaista maantietä, tila-auton takapenkillä rytkymistä, auto-onnettomuuspelon hälventämiseksi rutiininomainen pikkupullo balsamia, puoliltaöin perillä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa Belye kluči (Valkeat lähteet)-parantolassa.

Paluumatka: 1 tunnin ja 20 minuutin lento pikkuisella JAK-40:lla, Komsomolskaja Pravdan tarjoamat peräti mielenkiintoiset tiedot Venäjän armeijan palkkatasosta sekä laulaja Valerij Meladžen ympärillä kuohuvasta kolmiodraamasta. Helsingissä vajoaminen jonkinasteiseen post-Petroskoi–apeuteen: ystävät siellä, me täällä, menneen elämän muistot, valitsematta jääneet polut. Kotona Inarissa petiin tainnuttava flunssa, neljän päivän horros ja sitten ylös. Petroskoista on tällä erää toivuttu.

Suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen koulutusseminaariin saapui osallistujia hantin, komin, komipermjakin, udmurtin, marin, tverinkarjalan, vepsän, inkeroisen, vatjan, karjalan ja kildininsaamen puhuma-alueilta. Suuri osa heistä oli opettajia ja lastentarhaopettajia, lisäksi mukana oli mm. järjestöaktiiveja ja viranomaisia. Seminaarin käytännön järjestelyistä vastasivat hankkeen Petroskoin aluekoordinaattori Natalja Antonova ja hallintokoordinaattori Kirsi Lindroos.

Kolmen luentopäivän aikana käsiteltiin vähemmistökielen uhanalaisuuteen, elvyttämiseen ja opettamiseen liittyviä kysymyksiä. Helsingin yliopiston dosentti Jekaterina Protassova luennoi kielen kehittymisestä ja merkityksestä sekä sen opettamisesta kommunikatiivisessa muodossa alle kouluikäisille. Vs. professori Janne Saarikivi niinikään Helsingin yliopistosta puhui monikielisen Venäjän historiasta ja nykypäivästä, suomalais-ugrilaisten kielten tilasta, kielen uhanalaistumisen taustasta ja Euroopan vähemmistöistä. Minun luentojeni aiheina olivat uhanalaisten vähemmistökielten elvyttämisen edellytykset ja ongelmat sekä kielipesä uhanalaisen kielen siirtäjänä. Karjalan tiedekeskuksen tutkija Zinaida Strogalčikova puhui Karjalan kansallisten vähemmistökielten historiasta ja nykytilasta. Lyhyempiä puheenvuoroja kuultiin karjalan kielen elvyttämisestä Suomessa ja Nuori Karjala –järjestön toiminnasta Petroskoin kielipesähankkeessa. Lisäksi Petroskoin osittaisten kielipesien työntekijät kertoivat omasta työstään ja työn tähänastisista tuloksista.

Suomalais-ugrilaiset vähemmistökielet ovat keskenään hyvin erilaisessa asemassa. Seminaarin pitkässä loppukeskustelussa pyysin eri kielten edustajia kertomaan näkemyksensä siitä, miksi heidän alueellaan tarvitaan kielipesiä ja ketä varten, millaisia ongelmia toiminnan tiellä on ja mitä vahvuuksia alueella on. Elinvoimaisimpien kielten kohdalla kielipesiä tarvitaan piirikeskuksissa ja kaupungeissa, toisaalta vähemmistön venäjänkielistyneitä lapsia ja toisaalta venäläislapsia varten. Vakavasti uhanalaisten kielten puhujat tarvitsevat kielipesiä pelastaakseen kielensä, jotka eivät enää siirry kotona lapsille. Kriittisesti uhanalaisten kielten – kuten vatja ja inkeroinen – kohdalla saatetaan joutua toteamaan, että kielipesätoiminnalle ei enää ole edellytyksiä, sillä harvat sujuvat puhujat ovat jo vanhuksia.

Minä ja Janne toimme molemmat puheenvuoroissamme esille Venäjällä vallitsevan folklorisaation haitallisen vaikutuksen vähemmistökielen elvytykseen. Toisaalta raastavan realistisessa loppupuheenvuorossaan inkerinmaalainen kulttuuriaktivisti Olga Konkova huomautti, että hänen alueensa kielille folklorisaatio on ainoa mahdollisuus pysyä esillä ja ihmisten muistissa. Mitään muuta ei enää ole.

Viimeisenä seminaaripäivänä suurin osa osallistujista kävi retkellä Šoutjärven vepsäläiskylässä. Me hankkeen ohjausryhmän jäsenet vierailimme Petroskoin kielipesäryhmissä, kokoustimme yhdessä petroskoilaisten ohjausryhmäläsiten kanssa, tapasimme Karjalan tasavallan opetusministerin ja varaministerin sekä pidimme pienen lehdistötilaisuuden. Kielipesähanke on ollut Karjalassa kaikkea muuta kuin helppo ponnistus, ja tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten hanke toteutuu muilla suomalais-ugrilaisilla alueilla.

Viikon mieleenpainuvia hetkiä: Suomen kielipesän lapset tapailemassa Ihahaa-laulun sanoja ja tuijottamassa ällistyksen vallassa suomalaisia vieraita, jotka laulavat mukana (vailla tietoa siitä, että aika lähellä on kokonainen maa, jossa kaikki osaavat laulaa Ihahaa). Seminaarihuoneen tiivis tunnelma ja ennätysmäisen kiihkeä pyöreän pöydän keskustelu. Suomen kielen opettaja ja monitoimiaktivisti Enska Jakobsonin nelivuotias, kaunista suomen kieltä puhuva tytär, joka kuulee ensi kertaa elämässään läppäriltäni laulun Pieni tytön tylleröinen. Lyhyet hetket kaupungin muidenkin viimeisten mohikaanien kanssa: radiotoimittaja ja kansanmuusikko Arto Rinne ja karjalankielisen rockin kuningas Santtu Karhu. Seminaarissa istumisesta kipeytyneiden hartioiden vapauttaminen FM-yökerhon lattialla. Marin kielen puhuminen. Alakulon ja toiveikkuuden tuttu vuorottelu.

Kumpi on kauniimpi:

uskoa, että vapaus koittaa,

toivoa, että valkeus voittaa,

ja taistella valkeuden eestä?

Vai taistella

tietäen, ettei valkeus koita,

tietäen, ettei vapaus voita,

ja sentään taistella?

Haluan uskoa, että kielipesähanke ja muut meikäläisten yritykset todella voivat vaikuttaa suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten tulevaisuuteen. On hetkiä, jolloin en jaksa uskoa. Silloin nämä Eino Leinon säkeet kaikessa pateettisuudessaan tulevat joskus mieleen. En tiedä, kumpi on kauniimpi, mutta tiedän, että minulle taistelu on ainoa vaihtoehto.