Viime sunnuntaina Valbiolle saapui lastillinen amerikkalaisia Stony Brookin yliopistosta. He ovat kaksi kuukautta Study Abroad –kurssilla: tutustuvat paikalliseen luontoon ja lopuksi tekevät omatoimisen tutkimusprojektin, joka voi olla niin biologiaa, sosiologiaa kuin taloustiedettäkin.

Aseman ainoana suomalaisena tulee välillä yksinäinen olo. Seuraavan kerran maanmiehiäni tänne tulee vasta kahden kuukauden päästä kun kolmas suomalais-madagaskarilainen suojelualueiden suunnittelukurssi järjestetään. Olen iloinen siitä, että vaikka CIMOn tuki kurssille loppui, tiedekunta lupasi järjestää tarvittavat resurssit eksoottiselle kenttäkurssille.

Kansainvälinen ilmapiiri sopii hyvin sademetsän keskelle. Madagaskar on todellinen kansojen sulatusuuni. Kaakkoisaasialaiset, intialaiset, arabit ja afrikkalaiset ovat tuoneet maahan omat sävynsä. Ranskalainen siirtomaavalta sekä useasta maasta tulleet lähetyssaarnaajat ovat tuoneet tuoreempia sävyjä paikalliseen kulttuurin. Ranomafana, suomeksi kuuma vesi, on vanha ranskalainen kylpyläkaupunki. Vazat eli vierasmaalaiset olivat täällä tuttu näky sata vuotta sitten. 70- ja 80-luvuilla maa käytännössä sulkeutui ulkomaalaisilta, mutta vuodesta 1986 seudulla on taas pyörinyt ulkomaalaisia. Pääosa ensin oli tutkijoita tai järjestöjen työntekijöitä, nyttemmin turisteja.

(Turistien takia omien loukkujemme löytäminen on joskus vaikeaa. Ansojen paikat ovat vuodesta toiseen samat ja ne merkitään punaisella nauhalla. Nauhoja on kuitenkin revitty pois, koska turistit valittavat, että ne näkyvät valokuvissa.)

Victor, tutkimusteknikkomme, joka auttaa meitä päivittäisessä makin käsittelyssä, kuuluu betsileo-heimoon. Betsileot ovat aasialaisperäisiä tasankojen asukkeja, jotka ovat kuuluja riisinviljelytaidostaan. Victor sen sijaan on jättänyt riisinviljelyn taakseen ja ryhtynyt parikymmentä vuotta sitten länsimaalaisten tutkijoiden oppaaksi ja apulaiseksi. Jokaisella heimolla on omat tunnuspirteensä: merinat ovat tasangon valtionhoitajaheimoa, tanalat metsien asukkaja ja antandroyt sotaisia karja- ja vaimovarkaita.

Madagaskarin luonto kulkee samaan suuntaan: Alun perin luultiin että hiirimakeja on yksi laji (ja näin kirjoissa ja kansissakin oli 1970-luvulle lähtien). Kaksi vuotta sitten lajeja oli tunnistettu 16 ja tällä hetkellä laskuri pyörii varmaan jo kahdessakymmenessä. Suurin osa uusista hiirimakilajeista on löydetty aivan viime vuosina, kiitos geneettisten menetelmien. Hiirimaki liittyy näin muiden madagaskarilaisten lajien listaan, joita kuvaa mikroendemismi: lajeilla on hyvin pienet esiintymisalueet ja muutaman kymmenen kilometrin päässä saattaa olla samassa ekolokerossa hyvin samannäköinen maki, joka kuitenkin on eri lajia. Hiirimakien puolustukseksi on sanottava, että niitä esiintyy monissa paikoissa sympatrisesti: samalla alueella on useampia lajeja.

Hiirimaki-projektimme suuri toive on, ettei joku tule joskus sanomaan, että tutkimuselikkomme ovat oikeasti useampaa eri lajia.

Ei saa myöskään unohtaa, että tutkimuselikkomme ovat persoonia. Luokittelemme heidän persoonallisuutensa – ala-asteen käyttäytymis ja huolellisuus  -arvosanan tyyppisestä – nollasta neljään. Nollan kaverit alistuvat kohtaloonsa ja suurin piirtein tekevät itse mittauksensa. Esimerkiksi Addie piti itse kiinni omasta hammasvalosmuotistaan. Nelosen yksilöt, kuten Rajao, nimetty malagassiactiontähden mukaan, tai Juliet, josta minua varoitettiin etukäteen, sen sijaan purevat ja vinkuvat. Ananaasta emme saaneet edes hammasvalosta, koska hän onnistui sotkea itsensä valosaineeseen sen verran perusteellisesti, että puhdistusoperaatioon kuului toistakymmentä minuuttia.