Pyörällä pääsee, niin myöskin Afrikassa
Syksyn tullen on hyvä jatkaa pyöräkautta kotosalla, pienestä tihkusateesta huolimatta. Kentällä arvokkain menopelini olikin, jalkapatikan lisäksi, polkupyörä, joita yliopiston tutkimusasemalle on onneksi hankittu kaksi kappaletta. Eikä mitä tahansa pyöriä, vaan sellaisia, jotka pysyvät kasassa sekä ylä- että alamäessä ja jonka osat eivät ruostu heti ensimmäisen sadekuuron sattuessa. No, nämä pyörät ovatkin Nairobista, eli ei mitä tahansa menopelejä. Valitettavan suuri osa Keniassa myytävistä pyöristä on nimittäin tuotettu halvalla Aasiassa osista, jotka saattavat kiiltää aluksi kauniisti, mutta hajota ja ruostua jo parin ensimmäisen polkureissun jälkeen.
Polkupyörän monikäyttöisyys ja arvo tunnetaankin Keniassa paljon Suomea paremmin. Eikä siellä kahdella pyörällä liikkumisen hyödyt rajoitu vain ihmisten kuljettamiseen. Rungon päällä kun kulkevat mukana sekä polttopuut, vesikanisterit kuin kotieläimetkin. Ja toki arvokkaasta menopelistä pidetään myös hyvää huolta. Kylistä löytyy pieniä pyöränkorjauspajoja, joissa nuoret miehet vaihtavat jarrupaloja, ketjuja, akseleita ja renkaita kanojen ja vuohien tepastellessa ympärillä, ja jos ei oikeaa osaa ole saatavilla, niin sitten sovelletaan.
Ja jopa renkaan puhjetessa keskellä pölyävää punahiekkaista tietä kilometrien päässä lähimmästä kylästä, on apu yllättäen lähellä ja Afrikan maaseudun yksi tärkein voima, yhteisöllisyys, näyttää taas arvonsa. Aina on nimittäin joku, joka tuntee jonkun, jonka sukulaisella on polkupyörä tai jos ei aivan sukulaisella niin ainakin naapurilla, ja kas, renkaan paikkaamiseen tarvittava liimapala ilmestyy kuin tyhjästä. Ja taas on käyttöä sille 10 euron monitoimityökalulle, jota uskollisesti kannoin mukanani shortsien taskussa.
Jos matka ei sitten pelkällä polkupyörällä ja jalkapelillä taitu, niin ei hätää, siihenkin on ratkaisu. Kaksipyöräinen vain sidotaan paikallisen linja-auton, eli matatun, katolle, jauho- ja hiilisäkkien seuraksi, ja körötellään bussilla pyörämatka päähän kohteesta, ja sitten vain satulaan. Toki ylimääräisistä kuljetettavista joutuu hieman maksamaan, mutta matka taittuu yllättävän vaivattomasti. Eli olisi siinä pääkaupunkiseudun liikennelaitoksellakin hieman oppimista.
Polkeminen Taita vuorilla osoittautuu tosin hieman haasteellisemmaksi kuin Suomen tasaisilla pyöräteillä. Tiet saattavat välillä olla poikki tai niin pahoin erosioituneita, ettei muu kuin menopelin taluttaminen tai kantaminen auta.. Myös suuret korkeuserot, ja varsinkin aluksi, korkea ilmanala, asettavat omat haasteensa. Hikisenä ylämäkeen puuskuttaessa sitä tuleekin usein ihmeteltyjä ympärillä avojaloin vaivattomasti hyppelevien lasten tai ryhdikkäästi astelevien iäkkäiden naisten, joiden pään päällä keinahtele usein vielä monien kilojen kantamukset, vaivatonta rinteen kipuamista.
Paikasta toiseen siirtymisen ohessa saa siis aimo kuntokuurin ja onhan olo aika huikea (vaikka jalat olisivatkin makaronia ja kymmenen lasta juossut ylämäessä ohi), kun katselee huipulta sitä rinnettä, jonka on onnistunut pyörän selässä kapuamaan. Alamäkeen voikin sitten lasketella tyytyväisenä, tosin kuoppia, vuohia ja lapsia varoen, ja kyytiä pyytävien lifti, lifti-huutojen kaikuessa korvissa. (Valitettavasti yliopiston pyörissä ei tavaratelinettä ollut, joten ylimääräisiä matkalaisia ei mukaansa voinut ottaa).
……ja taas tunnen omatunnossani pistoksen, kun katson asfaltilla odottavaa omaa kaksipyöräistäni, ja muistan kuinka kauan sen viimeisestä huollosta on.
Karoliina Zschauer