Eräänä aamuna lähdimme Dakatchan koilliskulmassa sijaitsevaa Hadun kaupunkia kohti. Aurinkoinen päivä kului ajelemalla todella kapeilla poluilla ympäröivän kasvillisuuden vaihdellessa pelto- ja ruohovoittoisesta tiheään pusikkoon ja metsätäpliin. Auto sai kapeilla poluilla piikkipensaista pintanaarmuja kylkiinsä, ja välillä piti nousta ulos katsomaan, etteivät toisen puolen renkaat tipahda veden kuluttamaan uraan mustan maannoksen (black cotton soil) tiellä.
Sunnuntai kun oli, monilla vastaantulijoilla oli hienommat vaatteet päällä, ja näimme useita poikia itse tekemiensä leikkivälineiden kanssa. Lasten kekseliäisyydellä ei tunnu olevan rajoja. Näimme todella hienoja luomuksia ohjauspyörineen kaikkineen, puhumattakaan itse tehdyistä jalkapalloista. Usein lapset pyörittävät muovista rengasta kepin päässä juosten poluilla eteenpäin. Vastaan tuli myös muutama tyttö matkalla kirkosta kotiin kajamba-soittimen kanssa. Tytöt nauroivat ujosti esitellessään soitintaan: yhteen sidottujen ruokojen välissä helisivät pavut soitinta heiluttaessa ja rummuttaessa.
Eräänä toisena päivänä ajelimme toisella puolen Dakatchan aluetta, Mulungunin kylän pohjoispuolella, jossa vietimme eväshetken brachystegia-puun varjossa. Läheisten talojen lapset huomasivat meidät nopeasti ja lähestyivät pikku hiljaa välillä puiden taakse piiloutuen. Lapsia oli kymmenkunta, poikia ja tyttöjä parivuotiaista kymmenkesäisiin. Tytöt katselivat enemmän minua, kun taas poikia kiinnosti auto selvästi enemmän. Annettuani lapsille taskussani olleet ilmapallot katselimme hetken lasten riemua. Lasten vilpitön hymy teiden varsilla ja kylissä varsinkin hieman syrjäisemmillä alueilla on minulle yksi kenttätyön arvokkaimmista asioista. Se antaa voimaa ja valaisee hetkiä, jolloin työ tuntuu vaikealta tai päivä haastavalta.
Dakatchan alue päättyy etelässä Sabaki (tai Galana) –jokeen. Tuo alue on jo hieman syrjässä turistireiteiltä, minkä huomaa siitä, etteivät lapset huutele ”ciao” ohi ajaessamme. Italialaiset turistit ovat päävierailijaryhmä Marafan ”Hell’s Kitchen” -eroosioalueella, mistä johtuvat paikallisten lasten italiankieliset tervehdykset. Vastaan italiankielisiin tervehdyksiin swahilinkielisellä jambo:lla. Aluksi minua ärsytti kuulemani italiankieliset tervehdykset, sillä enhän minä ole italialainen. Lapset tuskin kuitenkaan näkevät eroa vaalean pohjoismaalaisen ja tummakutrisen italialaisen välillä ihon ollessa valkoinen molemmilla. Ja toisaalta, he saattavat myös olla autuaan tietämättömiä huutamansa tervehdyksen olevan italiaa, ja kuvittelevat kaikkien mzungujen tervehtivän siten.
Päivän hyvä työ oli 24-vuotiaan naisen ja hänen 500 Kenian shillingin (n.5euroa) arvoisen vuohensa kuljettaminen muutaman kilometrin matkan. Jutustelimme naisen kanssa, ja nauroimme yhdessä naisen sanoessa olevansa jo vanha. Hänen kahdesta lapsestaan vanhempi kun on jo 9-vuotias. Päivän kohokohtiin kuului myös safari-muurahaisten valtatien näkeminen. Sotilasmuurahaiset suojelivat tietä sekä sen reunoilla että päällä yhteen sitoutuneina työläisten kantaessa munia yhteen suuntaan. Liikennettä oli myös toiseen suuntaan, varmasti työläisiä matkalla hakemaan lisää munia. Ehkä kyseessä oli safarimuurahaisten pesäpaikan siirto? Mietin miten kuningatar liikkuisi, johon Ken arveli, että se kannetaan.