Kaskuja Kapista

Kuluvan vuosituhannen alusta alkaen maailma on kauhistellut Etelä-Afrikasta kantautuneita uutisia lastenraiskauksista, sitruunoista, punajuurista ja suihkuista hiv:n ja aidsin hoito- ja parannuskeinoina. Etelä-Afrikassa on noin 50 miljoonaa asukasta. Lähes kuuden miljoonan arvioidaan olevan hiv-positiivisia. Suuri osa heistä asuu townshipeissä eli lähinnä mustien asuttamissa slummeissa. Continue reading

Hiirimakit retrospektiivissa

Maanantainen jouluviikon aamu Biotekniikan instituutissa vie ajatukset takaisin tropiikkiin. Käyn ohjaajieni kanssa läpi kenttäkauden saldoa: onnistumisia, kantapään kautta opittuja käytännön taitoja ja ennen kaikkea uusia ideoita.

Hyvän tutkimusaiheen tunnistaa siitä, että jatkuvasti keksii uusia asioita, joita voisi kokeilla. Kun kenttäkausi on kerran vuodessa ja monen tuhannen kilometrin päässä, tämä tosin vaatii tarkkaa suunnittelua. Niinpä nyt on aika pohtia, mitä mittauksista ja näytteistä voi jättää ensi vuonna pois ja mitä vapautuneella ajalla, tilalla tai rahoilla voi tehdä. Väitöskirjan tekijällä on krooninen pula sekä ajasta että rahasta, ja erityisesti Madagaskarilla lisäongelmia tuottaa logistiset vaikeudet: mitä mahtuu mukaan ja mikä pysyy ehjänä riittävän pitkään. Continue reading

Marraskuinen palaveri konservointilaitoksella

Elina on ehtinyt taas ahertaa alkusyksyn Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylän kaivauslöytöjen kanssa. Menneen kesän löydöt on nyt luetteloitu ja numeroitu. Tämän jälkeen metallilöydöt on voitu toimittaa konservoitaviksi Kansallismuseoon. Konservoinnin ensimmäisiä työvaiheita on röntgenkuvaus. Vasta sen jälkeen on mielekästä lopullisesti päättää, mitkä löydöt konservoidaan. Kaikkien konservointiin ei valitettavasti ole resursseja. Esimerkiksi valtaosan nauloja kohdalla konservointiin ei juuri ole mahdollisuuksia. Sääli – mutta valintoja on pakko tehdä.

Marraskuinen tiistaiaamu oli Mankbyn vuoden 2009 löytöjen kannalta siis tärkeä hetki. Löydöt oli edellisellä viikolla röntgenkuvattu. Nyt oli aika istua alas ja käydä ne yksitellen läpi konservoinnista vastaavien Leenan ja Pauliinan kanssa. Mielenkiintoisimmilta näyttävät esineet ja löydöt Elina oli jo etukäteen valinnut konservoitavien joukkoon, mutta loppujen kohtalosta oli syytä pohtia löytö kerrallaan. Monet mitättömiltä näyttävät raudanpalat saattavat esimerkiksi liittyä rautaesineiden valmistukseen ja työstöön. Nytkin löytyi pieniä rautakatkelmia ja luultavasti ahjossa sulanutta rautaa, jotka viittaavat kuonalöytöjen tavoin sepän työskentelyyn Mankbyssä. Kenties jo ensi kesänä löydämme myös raudanvalmistusjätteen ”emäsuonen” eli itse pajan jäännökset.

Röntgenkuvaus kertoo paljon ruosteen alla piilevästä esineestä. Tälläkin kertaa yksi paksu rautalevy osoittautui keskiaikaisen hevosenkengän puolikkaaksi. Vastaavasti näimme nyt ensi kertaa kunnolla kesällä löytyneen putkilukonavaimen. Haurasta esinettä emme uskaltaneet löytöhetkellä yhtään puhdistaa. Nyt kärsivällisyys palkittiin: röntgenkuvassa esine näkyi yksityiskohtineen. Samalla varmistui, että vuotta aiemmin Mankbystä oli löytynyt aivan samanlainen avain.

Kesällä 2009 löytynyt putkilukonavain konservoinnin jälkeen. Kuva: Pia Klaavu/Suomen kansallismuseo.

Pitkän aamupalaverin jälkeen konservoitavat löydöt on jälleen valittu. Pauliinalla on edessä pitkä urakka ”parhaiden” metallien kanssa. Parin kuukauden päästä kokoonnumme samalla joukolla uudelleen löytöjen ääreen. Tuolloin esineet on konservoitu ja ne paljastavat jälleen hieman enemmän itsestään – sekä Mankbyn vaiheista ja mankbyläisten elämästä.

Pieniä ilon hetkiä

Eräänä aamuna lähdimme Dakatchan koilliskulmassa sijaitsevaa Hadun kaupunkia kohti. Aurinkoinen päivä kului ajelemalla todella kapeilla poluilla ympäröivän kasvillisuuden vaihdellessa pelto- ja ruohovoittoisesta tiheään pusikkoon ja metsätäpliin. Auto sai kapeilla poluilla piikkipensaista pintanaarmuja kylkiinsä, ja välillä piti nousta ulos katsomaan, etteivät toisen puolen renkaat tipahda veden kuluttamaan uraan mustan maannoksen (black cotton soil) tiellä.

Sunnuntai kun oli, monilla vastaantulijoilla oli hienommat vaatteet päällä, ja näimme useita poikia itse tekemiensä leikkivälineiden kanssa. Lasten kekseliäisyydellä ei tunnu olevan rajoja. Näimme todella hienoja luomuksia ohjauspyörineen kaikkineen, puhumattakaan itse tehdyistä jalkapalloista. Usein lapset pyörittävät muovista rengasta kepin päässä juosten poluilla eteenpäin. Vastaan tuli myös muutama tyttö matkalla kirkosta kotiin kajamba-soittimen kanssa. Tytöt nauroivat ujosti esitellessään soitintaan: yhteen sidottujen ruokojen välissä helisivät pavut soitinta heiluttaessa ja rummuttaessa.

Eräänä toisena päivänä ajelimme toisella puolen Dakatchan aluetta, Mulungunin kylän pohjoispuolella, jossa vietimme eväshetken brachystegia-puun varjossa. Läheisten talojen lapset huomasivat meidät nopeasti ja lähestyivät pikku hiljaa välillä puiden taakse piiloutuen. Lapsia oli kymmenkunta, poikia ja tyttöjä parivuotiaista kymmenkesäisiin. Tytöt katselivat enemmän minua, kun taas poikia kiinnosti auto selvästi enemmän. Annettuani lapsille taskussani olleet ilmapallot katselimme hetken lasten riemua. Lasten vilpitön hymy teiden varsilla ja kylissä varsinkin hieman syrjäisemmillä alueilla on minulle yksi kenttätyön arvokkaimmista asioista. Se antaa voimaa ja valaisee hetkiä, jolloin työ tuntuu vaikealta tai päivä haastavalta.

Dakatchan alue päättyy etelässä Sabaki (tai Galana) –jokeen. Tuo alue on jo hieman syrjässä turistireiteiltä, minkä huomaa siitä, etteivät lapset huutele ”ciao” ohi ajaessamme. Italialaiset turistit ovat päävierailijaryhmä Marafan ”Hell’s Kitchen” -eroosioalueella, mistä johtuvat paikallisten lasten italiankieliset tervehdykset. Vastaan italiankielisiin tervehdyksiin swahilinkielisellä jambo:lla. Aluksi minua ärsytti kuulemani italiankieliset tervehdykset, sillä enhän minä ole italialainen. Lapset tuskin kuitenkaan näkevät eroa vaalean pohjoismaalaisen ja tummakutrisen italialaisen välillä ihon ollessa valkoinen molemmilla. Ja toisaalta, he saattavat myös olla autuaan tietämättömiä huutamansa tervehdyksen olevan italiaa, ja kuvittelevat kaikkien mzungujen tervehtivän siten.

Päivän hyvä työ oli 24-vuotiaan naisen ja hänen 500 Kenian shillingin (n.5euroa) arvoisen vuohensa kuljettaminen muutaman kilometrin matkan. Jutustelimme naisen kanssa, ja nauroimme yhdessä naisen sanoessa olevansa jo vanha. Hänen kahdesta lapsestaan vanhempi kun on jo 9-vuotias. Päivän kohokohtiin kuului myös safari-muurahaisten valtatien näkeminen. Sotilasmuurahaiset suojelivat tietä sekä sen reunoilla että päällä yhteen sitoutuneina työläisten kantaessa munia yhteen suuntaan. Liikennettä oli myös toiseen suuntaan, varmasti työläisiä matkalla hakemaan lisää munia. Ehkä kyseessä oli safarimuurahaisten pesäpaikan siirto? Mietin miten kuningatar liikkuisi, johon Ken arveli, että se kannetaan.

Loiset, nuo tärkeät

Omassa tutkimuksessani keskityn ennen kaikkea hiirimakien suolistoloisiin. Suolisto on loisille monella tapaa hyvä paikka: siellä on lämpöä, ravintoa, kosteutta ja suojaa. Vastaavasti paikassa on omat ongelmansa: hiirimakin immuunijärjestelmä yrittää hankiuttua loisista eroon, ravintomassasta saattaa puuttua tiettyjä ravinteita ja suolen seinämistä on syytä pitää lujaa kiinni, ettei joudu virran vietäväksi.Hiirimakin suolesta löytyykin monenlaista eläjää sukkulamadoista yksisoluisiin aitotumallisiin (puhumattakaan bakteereista, mutta ainakin toistaiseksi ne ovat oman rajaukseni ulkopuolella). Continue reading

Korruption saastuttama joki

Kulkiessani Taita-vuorten jokivarsia, olen huomannut jokien muodostavan veden virtaussuuntaan eteneviä tarinoita. Useimmiten ihmiset ylittävät joen kuitenkin vain yhdessä kohdassa, sillalla, jolloin he näkevät tarinasta vain osan. He näkevät kenties pyykkiä peseviä naisia tai joesta vettä kannuihin ammentavia lapsia. Silloin voi vain arvailla mistä tarina alkaa ja kuinka se päättyy. Monet tarinat saavat kuitenkin alkunsa pensaikon suojissa, banaaniviljelmien varjossa, ilman suoraa näköyhteyttä pääteille. Haluan kertoa teille erään tällaisen tarinan, joka toimii hyvänä esimerkkinä Kenian ja varmasti monen muunkin valtion lainsäädännön tehottomuudesta ja systeemin sisäisestä mädännäisyydestä. Continue reading

Vesi virtaa alas Taitalta keltaisissa muovikannuissa

Olen matkalla alhaalta tasangolta Voin kaupungista takaisin ylös vuorille Wundanyihin. Mwataten kylän kohdalla vastaan tulee ihmisiä, jotka kantavat pyöränsä sarvissa keltaisia muovikannuja, jotka on täytetty vedellä ylempänä vuorilla. Koulupukuisia lapsia juoksentelee myös tiellä edestakaisin muovikannujen kanssa. Vastaan tulee myös suuria säiliöautoja, jotka kuljettavat vettä alas vuorilta kouluille ja sairaaloille.
Continue reading

Sähköstä

Intian valtameri kohisee taustalla tätä kirjoittaessani A Rochan kenttätutkimuskeskuksessa Watamussa. Kuulen sirkkojen soiton, etelän äänen. Huoneeni on siisti, ruokaa tarjoillaan reilusti ja se on hyvää, näen iloisia ihmisiä ympärilläni. Tänään sähkö virtaa sutjakkaasti koneeseen ja nettitikkukin toimii. Aina näin ei ole. Continue reading

Hellettä ja maastotöitä

Kun saavuimme Taitalle, täällä oli aluksi melko viileää ja jouduin nukkumaan aina kaulaliina kaulassa ja  villasukat jalassa. No sille ei ole enää tarvetta. Afrikan aurinko on muuttunut päivisin polttavaksi ja tuntuu pehmentävän jopa ajatukset. Maastotöihin on varattava aina riittävästi juotavaa mukaan, koska pelkkä oleminen jo saa hikoilemaan. Mutta en valita, Suomessa kuulemma pitäisi sataa lunta ensi viikolla, se tuntuu olevan monien sieltä saamieni kirjeiden pääuutisaihe. Continue reading

Kaksi puolta

Useimmilla asioilla sanotaan olevan kaksi puolta. Gradun teossa mukavampaan puoleen kuuluu varmaankin kenttätyöt. Saa käytännössä toteuttaa suunnittelemaansa, tehdä jotain siitä, mitä varten on opiskellut. Ja toinen puoli, no se on varmaankin se epävarma pohdiskelu, kun oma punainen lanka tuntuu olevan hukassa ja kaikki näyttää junnaavan paikallaan. Continue reading