Tag Archives: tekijänoikeudet

Raportti marraskuun seminaarista 18.11.2019: Tekijänoikeudellisia kysymyksiä ja rajapintoja

Marraskuussa tutkimushankkeemme järjesti seminaarissa, jossa käsiteltiin tekijänoikeuden rajoituksia ja tekemisen tiloja. Ääneen pääsivät hankkeen omat tutkijat, yliopistonlehtori Riku Neuvonen (Tampereen yliopisto) ja tutkijatohtori Anette Alén-Savikko (Helsingin yliopisto).

Riku Neuvonen käsitteli osuudessaan tekijänoikeuden ja tekijyyden kysymyksiä ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta. Erityisesti hän pohti sitä, millä tavoin kenttä oli muotoutunut 2010-luvulla. Neuvonen aloitti ottamalla esimerkiksi legot, jotka tunnettiin aluksi vain yksinkertaisina muovipalikoina, joiden myyntivaltti oli niiden konseptissa. Legoista saattoi rakentaa melkein mitä tahansa, ja siksi ne taipuivatkin lasten käsissä mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Pian Lego alkoi kuitenkin tuoda markkinoille teemasarjoja aina Harry Pottereista Indiana Jonesiin. Ympyrä sulkeutui, kun legoista oli tullut niin tunnettu tavaramerkki, että keltakasvoiset legohahmot seikkailivat jo omissa elokuvissaan ja tv-sarjoissaan.

Esimerkin kautta Neuvonen hahmotteli tekijänoikeuksien kerrostuneisuutta. Alun perin legot olivat vain oma tavaramerkkinsä, mutta elokuvien ja tv-sarjojen puolelle laajennuttuaan ne valtasivat uusia tekijänoikeuden osa-alueita. Tällöin teostyypit ja teostyyppien rajat alkoivat ulottua eri suuntiin, ja tämä vuorostaan vaikuttaa teossuojiin. Teosten muotoa muuttamalla tuotetaan siis uusia tuotteita. Tämä on näkyvissä taiteen kentällä laajemminkin. Harry Salmenniemen omat mukaelmat muiden kirjailijoiden teksteistä, poptaide ja remixit sekoittavat tekijänoikeuspakkaa.

Samaan aikaan tekijänoikeuksien myötä syntyy omia monopolejaan, kun esimerkiksi Netflix, Ruutu ja HBO tarjoavat suoratoistopalveluissaan sarjoja yksinoikeudella. Kun suoratoistomarkkinoille nousee uusia palveluita kuin sieniä sateella, kenttä pirstaloituu ja pakottaa katsojat valitsemaan yhä useamman toimijan väliltä. Samalla palveluiden tarjoama valikoima kaventuu.

Neuvosen mukaan tekijänoikeuksien pitäisi palvella teosten hyödyntämistä ja antaa taiteilijalle mahdollisuus päättää siitä, missä teoksia käytetään ja mitä se maksaa. Tällöin ne vaikuttavat väistämättä siihen, miten teokset ovat saatavilla. Toisaalta esimerkiksi kirjastot pyrkivät lainausmekaniikan kautta saamaan teokset suuremman joukon saataville, mutta samalla tarjoamaan tekijöille korvauksen siitä, että teoksia lainataan.

Neuvonen lopetti esitelmänsä hahmottelemalla kolmenlaisia oikeutuksen maailmoja. Tekijänoikeuksien oikeutusta voidaan tarkastella taloudellisen ja teollisen maailman, yhteiskunnan ja tekemisen itseisarvon kautta. Ensimmäisessä näistä tekijänoikeudet tarjoavat palkan tehdystä työstä, turvaavat investointeja ja toisaalta asettavat kysymyksen siitä, miten paljon rajoituksia voidaan asettaa, jotta hyödyt ovat niiden kanssa tasapainossa. Yhteiskunnan tasolla tekijänoikeudet tarjoavat kannustimen luoda kulttuuria, turvaavat tekijän elantoa ja tukevat yhteistä etua. Tekemisen itseisarvon kannalta ne mahdollistavat uuden taiteen syntymistä, kannustavat ja ovat osaltaan tunnustus tehdystä työstä.

*

Anette Alén-Savikko aloitti esitelmänsä käsittelemällä immateriaalioikeuksien (IPR) ja perus- ja ihmisoikeuksien yhteyttä. Yleisellä tasolla tekijänoikeuden katsotaan olevan sovussa sananvapauden kanssa ja näin pyritään kannustamaan taiteilijoita luovaan työskentelyyn. Samalla tekijänoikeuden taloudellisia oikeuksia suojataan omaisuudensuojan kautta, jolloin siihen liittyvät kysymykset linkittyvät myös varallisuusoikeuteen. Ihmisoikeusjulistuksen 27. artiklassa turvataan myös henkisiin luomuksiin kohdistuvia ”materiaalisia ja moraalisia intressejä”.

Kun näin monet erilaiset oikeudelliset kysymykset ja alueet limittyvät, joudutaan etsimään tasapainoa ja sovittelemaan palasia yhteen. Mikä on tekijän (taloudellisten) etujen ja oikeuksien sekä (loppu)käyttäjien oikeuksien välinen suhde? Kuinka ne sovitetaan yhteen siten, että lopputulos on oikeudenmukainen?

Taiteenvapauden kysymys nousi myös esiiin Alén-Savikon esitelmässä. Onko sananvapaus väline- ja sisältöneutraalia? Entä ovatko sananvapaus ja taiteenvapaus olemuksellisesti erilaisia? Alén-Savikko kommentoi esityksessään hankkeemme toista tutkijaa, apulaisprofessori Pauli Rautiaista (Tampereen yliopisto) ja muotoili hänen aiemman ajatuksensa näin: ”Taiteen vapauden taustalla on erilaisia yhteiskunnallisia funktioita kuin sananvapauden – vaikka taiteellisen ilmaisun vapaus sinänsä kuuluu sananvapauden alle. Taiteilijan ilmaisunvapaus saa (kahden perusoikeuden yhteisvaikutuksesta) erityissuojaa; taiteen vapaus turvaa taiteellista ilmaisua erityisenä ”sanan” muotona ja sisältää sekä vapauden että toimintaedellytysten turvaamisen.”

Suomessa tekijänoikeuden rajoitusten (mm. sitaattioikeus) taustalla on erilaisia tiedonsaantiin, sananvapauteen ja kulttuurisiin oikeuksiin kytkeytyviä näkökohtia ja oikeuksia. Lisäksi taloudelliset oikeudet ovat omaisuudensuojan alaisuudessa. Toisaalta Suomen tekijänoikeuslaki ei sisällä nimenomaista poikkeusta esimerkiksi parodialle, pastissille ja karikatyyrille. Oikeuskirjallisuudessa on perinteisesti tavattu sijoittaa parodia vapaan muuttamisen piiriin.

Alén-Savikko lopetti esitelmänsä muistuttamalla siitä, että tekijänoikeutta voitaisiin hahmotella kahden eri janan suhteina. Yhtäältä tekijänoikeudet sijoittuvat yhteisön ja yksilön oikeuksien jatkumolle, toisaalta taas vapauden ja toimintaedellytyksen jatkumolle. Näiden välillä on liikuttava ja etsittävä ratkaisuja, jotka kannustavat tekemään taidetta, mutta eivät kuitenkaan rajoita sitä liikaa.

Syksyn seminaarit 18.11. ja 16.12.

Tekijyys, tekijänoikeus ja perusoikeushaasteet

Aika: maanantai 18.11.2019 klo 14–16

Paikka: Unioninkatu 37, luentosali 1. krs (käynti pääovesta sisäpihalta; esteetön sisäänkäynti K-rapun kautta)

Tekijänoikeus ja käsitys tekijyydestä ovat murroksessa. Yhtäältä tekijänoikeus on oikeuden sisäisten muutosten vuoksi joutunut sopeutumaan ja vastaamaan myös ihmis- ja perusoikeusajatteluun. Toisaalta ulkoiset muutokset ja etenkin digitaalinen murros ovat muuttaneet käsitystä tekijyydestä ja mahdollistaneet uusia tekemisen tapoja, joita voidaan tarkastella perusoikeuslähtökohdista.

Yliopistonlehtori Riku Neuvonen (Tampereen yliopisto) haastaa esityksessään tekijänoikeuden ja tekijyyden kysymyksiä ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta. Millaisia oikeuksia ja kenen oikeuksia tekijänoikeus 2010-luvulla edistää? Ovatko tekijänoikeuden rajoitukset ja rajoitusten rajoitukset muodostaneet omalakisen maailmansa?

Tutkijatohtori Anette Alén-Savikko (Helsingin yliopisto) pohtii tekijyyttä ja perusoikeuksia tekijänoikeuden rajojen ja rajoitusten näkökulmasta (mm. parodia, sitaatti). Millaisia tekemisen tiloja tekijänoikeuteen mahtuu ja miten ne kytkeytyvät perusoikeuksiin?

Riku Neuvonen ja Anette Alén-Savikko ovat Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkijoita.

*

Kun kone kääntää, kuka on tekijä?

Aika: maanantai 16.12.2019 klo 14–16

Paikka: Helsingin yliopiston päärakennus (Fabianinkatu 33), sali 7. Tila on 3. kerroksessa, esteetön pääsy.

Konekäännökset ovat arkea jo monilla aloilla journalistiikasta käyttöohjeisiin. Koneellisesti käännettyjä kirjojakin löytyy verkon kirjakaupoista, vaikka laatu on yhä valovuosien päässä tietokirjallisuuden vaatimasta tarkkuudesta tai kaunokirjallisen ilmaisun nyansseista. Käännösteknologia kuitenkin kehittyy ja käyttökohteet laajenevat alati, mutta kuka kehityksestä hyötyy ja kenen kustannuksella se tapahtuu?

Kääntämisen on perinteisesti ajateltu olevan luovaa työtä, ja kääntäjälle syntyy tekijänoikeus kääntämäänsä teokseen. Konekääntäminen kuitenkin haastaa monet tekijänoikeuden perusteista: ajatuksen omaperäisestä luovasta työstä sekä ajatuksen siitä, että käännöksen tekijänoikeus syntyy vain ihmistekijälle, ei koneelle tai ohjelmiston luojalle.

Käännösohjelmistot eivät synny tyhjästä, vaan perustuvat lukuisten yksilöiden luovalle työlle – olemassa oleville käännöksille, joita datapankit keräävät, hallinnoivat ja myyvät ohjelmistojen kehittäjille, jotka käyttävät käännösdataa tekoälyoppimisen pohjana. Tällä hetkellä kääntämisen tekijänoikeuksia määrittelevät osin epäselvät ja vanhentuneet säädökset, eikä ole selvää, miten tekijänoikeus ja etenkin siihen liittyvät moraaliset ja taloudelliset oikeudet tulisi määritellä uudelleen kääntämisen digitalisoitumisen myötä.

Seminaarissa konekääntämisen ja sen juridiikan asiantuntijat pitävät alustukset, minkä jälkeen on aikaa vapaaseen keskusteluun. Tilaisuus on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Professori Kristiina Taivalkoski-Shilov käsittelee puheenvuorossaan konekääntimien ja koneavusteisen kääntämisen kautta syntyvien tekstien tekijänoikeusnäkökulmia. Taivalkoski-Shilov on monikielisen käännösviestinnän professori Turun yliopistossa ja käännöstieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

FT, tutkijatohtori Maarit Koponen tarkastelee alustuksessaan konekääntimien kehittämisessä käytettäviä aineistoja ja niihin liittyviä tekijänoikeudellisia kysymyksiä ja kompastuskiviä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston Digitaalisten ihmistieteiden osastolla MeMAD-hankkeessa.

Lakimies Karola Baran avaa konekääntämiseen liittyviä juridisia ongelmia ja sopimuskäytäntöjä suomalaisessa kontekstissa. Baran työskentelee Suomen kääntäjien ja tulkkien liitossa.

Raportti Kollektiivinen tekijyys ja kulttuuriperintö -seminaarista 12.4.2019

Väitöskirjantekijät Sanna Lehtinen ja Tuomas Mattila olivat Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin kevään toisen seminaarin puhujina. Esitelmät herättivät vilkasta keskustelua luovuuden määrittelystä ja kulttuuriperinnön suojelun motiiveista.

Sanna Lehtinen

Tulevien sukupolvien kulttuuriset oikeudet – kulttuuriperintö ja ilmastonmuutos

Sanna Lehtisen Tampereen yliopiston julkisoikeuden opintosuunnan tohtoriopintojen aihe yhdistää ylisukupolvisen oikeuden kulttuuriperintöön ja ilmastonmuutoksen uhan. Ilmastonmuutoksen seurauksena merenpinta nousee, jolloin esimerkiksi merkittävä kulttuurikohde Venetsia on uppoamassa. Pariisissa on jo koettu muun muassa Louvrea uhkaavia tulvia. Suomessa Unescon maailmanperintökohteista Suomenlinna tulee kärsimään vedenpinnan kohoamisen seurauksena ja sisämaassa sijaitsevan Petäjäveden kirkon 1700-luvulta peräisin olevat puurakenteet kärsivät jo nyt ilmaston lämpenemisestä. Laajin tuho kohtaa Tyynenmeren saaria, joiden vajotessa kokonaiset asuinpaikat häviävät ja kansat kulttuureineen joutuvat muuttamaan. Oman lisäkierteensä tälle tuo se, että kulttuuriperinnöstä tulee sopimusten tarkoittamaa vedenalaista kulttuuriperintö vasta sen oltua yli sata vuotta veden alla.

Ilmastonmuutoksen tuomiin uhkiin on reagoitu eri maissa eri tavalla. Yhdysvalloissa uhkana ovat maastopalot ja niitä aiheuttava kuivuus. Los Angelesin Getty-museo on julistautunut turvallisimmaksi paikaksi taiteelle maastopalojen sattuessa. Venetsiassa puolestaan päiväturisteilta vaaditaan nykyään sisäänpääsymaksua, jolla pyritään tukemaan kaupungin ja kulttuurin selviämistä. Seurauksena voikin olla, että museoista tulee kaikelta suojattuja museobunkkereita ja historiallisista kohteista huvipuistojen kaltaisia paikkoja, ilman yhteyttä siihen kulttuuriin, jonka perinnöksi ne on katsottu.

Saadakseen suojaa kulttuuriperintö täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Tässä tehtävässä Unesco on pääroolissa. Tämä ei kuitenkaan tyydytä täysin tutkimusta. Kriittisessä tutkimuksessa on tehty jako viralliseen eli julkisen vallan valitsemaan ja epäviralliseen, usein aineettomaan, kulttuuriperintöön. Jako on keinotekoinen, koska aineelliseen ja tunnustettuun liittyy paljon aineetonta (esimerkiksi Venetsian alueen kieli, keittiö ja tavat). Kulttuuriperinnön käsite perustuu pitkälti toisen maailmansodan jälkeiselle länsimaiselle pohjalle. Aineeton kulttuuriperintö on huomioitu vasta vuodesta 2003 alkaen. Määritelmät ovat länsimaisia, joten ne huomioivat huonosti Euroopan ulkopuolisia arvoja. Kulttuuriperinnön suojelun ongelma on toisinaan myös suojelussa itsessään. Unescon luettelo tuo kohteille statusarvoa, johon liittyy poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä. Tämän johdosta turismi ja rakentaminen kohteen ympärille lisääntyvät. Seuraukset kulttuuriperintökohteen suojelun laiminlyönnistä eivät myöskään ole olleet tehokkaita. Sopimus on solmittu vuonna 1972 ja Unesco on poistanut siitä lukien kaksi kohdetta listalta. Suomessa korkein hallinto-oikeus on puolestaan hylännyt kahdessa tapauksessa Vanhan Rauman asemakaavamuutoksista tehdyt valitukset, molemmissa rakennettiin kauppoja suojeluvyöhykkeelle.

Kansainvälinen oikeus ei tunnista suoraan kulttuuriperintöä, joten kulttuuriperintöoikeus tulee kytkeä osaksi muita oikeuksia ja siihen on viittauksia eri ihmisoikeussopimuksissa. Suomen perustuslain 20 § turvaa kulttuuriperinnön osana ympäristöperusoikeutta. Oikeudellisesti asetelmaan vaikuttaa kysymys siitä, kenellä voi olla oikeus eli ketkä voivat olla oikeussubjekteja.

Perinteisessä ajattelussa, jos tulevat sukupolvet ovat oikeussubjekteja, tulee nykyisillä sukupolvilla oikeuksien vastapainoksi olla myös velvollisuuksia turvata kulttuuriperintö. Tätä ajattelua voidaan verrata kestävän kehityksen periaatteisiin ja siihen, että ihmisoikeudet eivät ole sidottuja tiettyyn paikkaan ja aikaan, vaan kuuluvat kaikille. Ilmastonmuutos ilmentää jo nykyisellään YK:n kannanottojen mukaan suhteiden ylisukupolvisuutta, jolloin nykyiset sukupolvet ovat vastuussa tuleville.

Sääntelyn kannalta maailmanperintösopimus luo kansainvälisen puitteen ja Euroopan neuvoston Faron sopimus sisällyttää kulttuuriperinnön sivistyksellisiin oikeuksiin. Julkisen vallan tulee edistää ihmisoikeuksia, mutta selkeitä prosesseja ei ole. Tämän vuoksi periaatteita on lainattava esimerkiksi ympäristöoikeudesta, jossa valtioiden on oltava varovaisia, huolellisia ja tuettava toisiaan ylikansallisissa ongelmissa. Keskeinen ongelma on, että kulttuuriperintösopimukset eivät tosiasiassa sido, sillä rikkomuksia ei varsinaisesti sanktioida. Ilmastosopimukset puolestaan eivät sisällä säännöksiä kulttuurisista oikeuksista tai kulttuuriperinnöstä. Tämän lisäksi suurista maista lisäksi esimerkiksi Yhdysvallat on lähtenyt Unescosta ja Pariisin ilmastosopimuksesta.

 

Tuomas Mattila

Tekijänoikeudellinen luovuus ja yhteisöllisyyden problematiikka

Tuomas Mattilan oikeustieteellisen tutkimuksen tarkastelun keskiössä on luovuus ja yhteisöllisyys tekijänoikeuden kontekstissa. Yhteisöllisessä luovuudessa näemme teoksen, mutta emme prosessia ja sen taustalla olevaa yhteisöä. Yhteisöllinen luovuus perustuu dynamiikkaan, eikä se ole oikeudellinen käsite. Siinä olennaista on vuorovaikutus, ei niinkään yksinäinen taiteilijanero.

Usein yhteisölliset työt ovat sellaisia, joissa ei tavoitella tekijänoikeutta ja sen hyötyjä (tiede, Wikipedia ja vastaavat). Keskeistä ovat yhteisölliset säännöt, jotka vaikuttavat teoksen syntyyn. Voidaan väittää, että yhteisön luoma muraali on metafora yhteisölliselle taiteelle. Näissä hankkeissa osallistetaan yhteisöä taideteoksen tekemiseen muraaleihin liittyvien omien sääntöjen puitteissa. Työssä voi olla mukana kokonaiskuvasta huolehtiva ohjaaja. Ohjatussa työssä ohjaajalla voi olla tekijänoikeus, muutoin oikeus voi jakaantua. Muraalien tekemisessä luovuutta vaaditaan jo pinnan valinnassa, vielä enemmän työvaiheissa. Lopputulos on teos ja tekijänoikeudellisesti relevantti, mutta kaikkien tekijöiden panosta ja osallisuutta ei tiedetä. Näin ei esimerkiksi muraalia valokuvattaessa tiedetä keneltä kaikilta kysyä lupia. Voisiko yhteisö olla tekijä?

Yhteisöllisyyyden ohella toinen ongelmallinen käsite on luovuus, jollaista työn on oltava saadakseen tekijänoikeuden suojaa. Luovaa työtä on erilaista, etenkin jos teos syntyy osana prosessia. Luova työ voi olla valmistelevaa, jolloin sitten joku muu luo teoksen, ja se voi edellyttää toteuttavaa työtä, joka voi olla luonteeltaan teknistä. Keskeisiä kysymyksiä ovatkin ne, mitä on luovuus, mitä on yhdessä tekeminen, kuka on tehnyt luovaa työtä ja kuka loppujen lopuksi on tekijä.

Luovuuden käsite eroaa taiteentutkimuksen ja oikeuden käyttämän oikeuslähdeopin välillä. Suomen oikeudessa keskeistä omaperäisyys huomioiden teoksen laji ja muoto. Eurooppalaisen standardin mukaan omaperäisyys on tekijän luovan henkisen työn tulosta ja teos kuvastaa tekijänsä yksilöllisyyttä, kun tekijä on tehnyt vapaita luovia ratkaisuja. Mattilan mukaan luovuus ilmenee subjektin identiteetin ilmaisuna. Tekijänoikeus käytännössä puolustaa inhimillistä olemista ja tekemistä. Lähtökohtaisesti algoritmi, tekoäly, eläin tai luonto ei saa tekijänoikeutta. Tekijänoikeus siis korostaa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta painottamalla tekijän omaperäisyyttä, ei niinkään esteettisyyttä tai taiteellisuutta.

Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” 31.1.2019

Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” Helsingin yliopistossa 31.1.2019

”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektinseminaariin Helsingin yliopiston päärakennukseen oli kokoontunut tammikuun viimeisenä päivänä satapäinen joukko. Seminaaripäivän aikana kuultiin inspiroivia esitelmiä siitä, mitä on sitaattien merkitys kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Aiheesta kuultiin niin juristien, taiteilijoiden kuin tutkijoidenkin puheenvuoroja. Seminaarin tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten taiteen kentällä sitaatteihin pitäisi suhtautua.

Seminaarin avasi ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektin johtaja Sanna Nyqvist lähtemällä liikkeelle sitaatin eri määritelmistä. Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan mukaisesti sillä viitataan joko yksinkertaisesti lainaukseen tai kirjallisesta tai suullisesta esityksestä sanasta sanaan lainattuun kohtaan, joka yleensä tieteellisessä, mutta harvemmin kaunokirjallisessa tekstissä varustetaan lainausmerkeillä ja lähdetiedolla. Kuvataiteessa siteeraamiseen kytketään sellaiset käsitteet kuin lainaaminen, viittaaminen, kollaasi, montaasi ja appropriation art. Nyqvist nosti esille, kuinka kuvasitaatti tuo käsitteenä heti mukaan juridisen näkökulman; kuvasitaatti on julkistetusta kuvasta otettu, tekstiin liittyvä kuva, kun on kyse arvosteltavasta tai tieteellisestä esityksestä tai sanomalehtiartikkelista.

Projektin johtaja Sanna Nyqvist avaa seminaarin.

Seminaarin alussa mieltä kiihdyttävä oli Nyqvistin avaama sitaatti-sanan alkuperä. Sitaatti-sana pohjautuu latinankieliseen termiin citatio, joka tarkoittaa kutsua oikeuteen, kutsua todistamaan. Citatio-termin alkuperässä tiivistyi oivallisesti seminaarin lähtökohta: sitaatti on toisaalta elimellinen osa luomistyötä, sillä taiteellinen luominen on aina vanhan taiteellisen tradition hyödyntämistä, mutta institutionalistisesta näkökulmasta katsottuna taiteeseen kytkeytyy myös taiteen asema yhteisössä. Taiteilijat voivat joutua selittelemään tapaa, jolla käyttävät sitaattejaan taiteellisessa teoksessaan. Yhteenvetona voisi todeta, että yhtäältä lainaaminen on vakiintunut osa taiteellista luomista, toisaalta vaatimukset sitaattien merkitsemisestä kirjallisiin ja kuvataiteen teoksiin ovat voimistuneet. Sitaatteihin liittyviä pulmakohtia joutuvat ratkomaan arkisessa työssään niin taiteilijat, galleristit kuin kustantajatkin. Myös taidetta nauttivia kansalaisia askarruttavat sellaiset kysymykset kuin missä menee sallitun ja ei-sallitun siteeraamisen raja.

Taiteilijat korostavat taiteen prosessimaisuutta: Sitaatit ovat luonnollinen osa taiteellista työtä

Kirjailija Laura Lindstedt avasi seminaarin osion, jossa taiteentekijät pohtivat sitaattien merkitystä omasta taiteellisesta tuotannostaan käsin. Lindstedtin omakohtainen puhe pohjautui pitkälti hänen Finlandia-palkittuun Oneiron-romaaniinsa (2015), mutta Lindstedt avasi kuulijoita kutkuttavalla tavalla myös maaliskuussa julkaistavaa kolmatta romaaniaan Ystäväni Natalia (2019) ja esikoisromaaniaan Sakset (2007).

Lindstedtin esitelmä antoi tietoa siitä, millä tavalla kirjailija suhtautuu sitaatteihin ja tieteellisiin lähteisiin kaunokirjallisen teoksensa materiaalina. Oneironia hän kertoi kirjoittaneensa kahdeksan vuotta, ja kirjoittamisprosessin aikana hän kertoi huomanneensa sen, kuinka käsitys sitaateista muuttui. Lindstedt esitteli tapoja, joilla kutoo käyttämänsä sitaatit osaksi omaa romaanikerrontaansa. Oneironissa hän esimerkiksi siteeraa psykoanalyytikko Bruno Bettelheimin kyseenalaisia ajatuksia kibbutseista. Lindstedt kertoi panneensa Bettelheimin tekstiä romaaniinsa siten, että oli asettanut Bettelheimin haastattelutilanteeseen laukomaan suoraan ajatuksiaan. Siteerattu kirjailija on siis fiktiivisenä hahmona läsnä kirjassa. Kirjailijana Lindstedt halusi ottaa selkeästi etäisyyttä Bettelheimiin, minkä vuoksi Oneironin kertoja kritisoi tätä avoimesti (s. 276). Lainattu aineisto siis kehystetään kirjan sisäisellä kritiikillä. Romaanin moniäänisyyttä rakennetaan sitaattien käytöllä ja kommentoimalla niitä eri tavoin.

Laura Lindstedt kertoi siteeraamisesta ja sen haasteista kirjailijan näkökulmasta.

Lindstedt kertoi puheenvuorossaan myös siitä, miksi hän on laittanut romaaniensa loppuun lähteet esille. Oneironissa on ”Sitaatit”-osuus, johon hän on tarkemmin eritellyt sitaatit ja johon hän on lähteistänyt ne, vaikka tällaista menetelmää ei kaunokirjallisuudessa tarvittaisikaan. Uudessa romaanissaan Ystäväni Natalia Lindstedt hyödyntää assosioivaa prosessointia; sen kertojana on terapeutti, jonka kohteena on potilas, Natalia. Kirjan loppuun tulee lähdeluettelo, joka on saanut nimekseen ”Natalian kirjahylly”. Lindstedt sanoo, että hän on ”kuljettanut lähdeluettelon henkilöhahmon alueelle”. Kyseiseen luetteloon kirjailija on laittanut todellisten lähteiden lisäksi myös keksittyjä.

Lindstedt käsitteli esityksessään myös kirjojensa vastaanoton kautta sitaatteja. Hän oli kohdannut runsaasti ongelmia, kun sitaatteja täynnä oleva Oneiron käännettiin englanniksi. Sitaattien käytöstä on angloamerikkalaisessa kulttuurissa aina sovittava ja siitä on välillä myös maksettava. Suurin ongelma oli ollut Scott Walker -sitaattien kanssa. Lindstedt lainaa kirjassaan muutamia rivejä Walkerin kahdesta kappaleesta ja upottaa ne henkilöhahmo Ulriken mielenmaisemaan. Lindstedt ja hänen kustantajansa olivat moneen otteeseen yrittäneet saada yhteyttä Walkeriin, mutta koska Walker ei reagoinut pyyntöihin, sitaatit poistettiin varotoimenpiteenä Oneironin englanninnoksesta ja ranskannoksesta. Oneiron-käännöskokemukset ovat tehneet Lindstedtin varovaiseksi erityisesti musiikkisitaattien kanssa ja vaikuttaneet siihen, miten hän on kirjoittanut uusinta romaaniaan.

Kuvataiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian taidegrafiikan lehtori Tatu Tuominen puhui seminaarissa otsikolla ”Kollaasintekijän paljastukset”. Tuomisen esitelmä pohjautui nimenomaan kuvataiteilijan ja tekijän näkökulmaan, ja siinä korostui erityisesti se, minkälaisesta taiteentekemisen prosessista Tuomisen luomistyössä on kyse. Hän työskentelee monimediaalisesti, ja hänen teoksensa toimivat mm. äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan alueilla. Hän kertoi käyttävänsä teoksissaan runsaasti lähdemateriaalia jo olemassa olevista teoksista ja kutsui itseään sämplääjäksi, approprioijaksi, jonka teokset puhuvat monilla äänillä samaan aikaan. Tällainen taiteentekeminen ei ole kuitenkaan Tuomisen silmissä mitään uutta, koska siteeraamista on harjoitettu kautta taiteen historian.

Tuominen esitteli omaa taiteentekijän uraansa aina 1980-lukulaisesta nuoruudestaan lähtien, kun hän oli kavereittensa kanssa tehnyt graffiteja Kulosaaren metroaseman alakäyntitunneliin. Vaikka graffiteja on aina pidetty vastakulttuurina, Tuomisen esityksessä nousi yllättäen esille toinen näkökulma – graffitien tekijöilläkin on eräänlainen kirjaamaton tekijänoikeusjärjestelmänsä, baittauskielto eli kielto omaksua visuaalisia elementtejä ja vaikutteita toisilta. Baittauskiellon takia käsitys tekijyydestä on graffitikulttuurissa yllättävän samanlainen kuin valtakulttuurissakin.

Tuominen esitteli puheenvuorossaan kahta teossarjaansa ja kävi hyvin havainnollisesti läpi sitä, miten ne pohjautuvat jo olemassaoleviin teoksiin. Esillä olivat teokset ”Carceri contemporanei” -sarjasta (2006) ja kollaasisarja ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889″. Näistä ensin mainitun teossarjan lähtökohtana olivat muutamat Alvar Aallon tekemät rakennuspiirustukset, kuten esimerkiksi Villa Mairean rakennuspiirrokset. Tuomisen kriittisenä lähtökohtana on ollut ajatus, jonka mukaan yksittäinen miesneroarkkitehti voi ratkaista kaikki yhteiskunnan ongelmat piirustuspöydän ääressä. Tuominen oli lähtenyt työssään liikkeelle siten, että oli kasannut Aallon rakennuspiirrosten viivoja, joiden avulla oli tehnyt matriiseja. Matriisit hän oli uurtanut tietokoneen avulla eräänlaiseksi grafiikan laataksi. Teoksen nimen hän oli puolestaan poiminut 1750-luvulta Piranesin teoksesta Carceri d’invenzione, jossa tämä kuvaa maanalaisia vankiloita.

”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarja puolestaan lähti liikkeelle Jean-Louis Cohenin kirjasta The Future of Architecture since 1889. Tuominen oli lähtenyt ensin leikkaamaan arkkitehtuurin modernismin historiaa käsittelevän kirjan kappaleiksi ja maalaamalla sen sivuja. Tuominen esitteli esitelmässään mm. sitä, kuinka Cohenin kirjan sivuilla ollut Eiffel-torni oli päätynyt hänen taideteokseensa kollaasimaiseksi materiaaliksi. ”Palasia”-teoksen tarkoituksena oli ollut tutkia alkuperäisyyden ideaa. Millä tasolla alkuperäinen sijaitsee? Onko Tuomisen teos alkuperäinen, vaikka hän on muokannut sitä täysin uuteen uskoon leikkaamalla, asettamalla sen palasia esimerkiksi erilaisten kehyksien sijaan? Kuka on alkuperäisin tekijä tällaisessa taiteen tekemisen prosessissa? Ehkäpä kysymystä vielä monimutkaistaakseen Tuominen rakensi näyttelyynsä ”Taakse jätetty” -nimisen videon, joka sisälsi ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarjan tekemisprosessissa ylijäänyttä paperijätettä. Hän sävelsi myös musiikin tähän aiheeseen liittyen.

Tuomisen esitelmä herätti vahvan huomion siitä, että taiteen tulkitsijan tulisi aina pohtia taideteosta lopputuloksen lisäksi prosessin kautta. Olisi hyvä oppia tulkitsemaan taideteoksesta koko taiteentekemisen prosessi, koska se on kirjoitettu modernistisiin ja sen jälkeisen ajan taideteoksiin eksplisiittisesti läsnäolevaksi. Huomio pätee myös Lindstedtin romaaneihin, joissa lähteitä ei ole piilotettu, vaan teoksen luominen on esitetty avoimesti intertekstuaalisena prosessina.

Kirjailija, kustantaja ja kirjallisuudentutkija Kristian Blomberg oli kolmas puhuja taiteilijoiden ja kustantajien ketjussa. Blomberg oli paikalla kustantajan roolissa: hän on ollut pitkään aktiivinen runouden kustantaja Poesia-kustantamossa aina sen perustamisesta lähtien. Blombergin mukaan kustannustoimittajan työssä yhdistyvät lukeminen ja kirjoittaminen. Sitaatit, muotoon liittyvät kysymykset ja muut estetiikan kannalta olennaiset seikat ovat arkea kustannusprosessissa, ja tekijä ja kustannustoimittaja keskustelevat niistä usein.

Blombergin esitelmän otsikko oli ”Kustantajan näkökulma lainaamiseen”, ja hän aloitti esityksensä motolla: ”Sisältöjä tuottaa jokainen, mutta muotoja, jotka tekevät sisällöistä merkittäviä, on hyvinkin harvassa.” Blomberg halusi haastaa kysymyksellään sitä perinteistä ajattelutapaa, että sitaattisuojaa koskevassa keskustelussa usein aletaan puhua vain sitaateista ja niiden oikeutuksesta, kun relevantimpaa voisi toisinaan olla se, että puhuttaisiin muodon siteeraamisesta.

Blomberg peräänkuulutti esitelmässään moniarvoista suhtautumista sitaatteihin. Vaikka usein pohditaan, mikä on alkuperäinen sitaatti ja kuka on alkuperäinen tekijä, tämä pohdinta on usein turhaa, koska usein eri teoksissa käytetään samaa sitaattia. Usein ei myöskään tiedetä, mikä on alkuperäistä. Tässä kohdin Blomberg viittasi esimerkiksi V.S. Luoma-ahon runouteen, jossa moniäänisyys tulee koko ajan esille ja joissa on runsaasti osoitteettomia sitaatteja ja kaikuja aiemmista teksteistä. Blomberg mainitsi Luoma-ahon esimerkkinä runoilijasta, jolle teoksen idea on paljon merkittävämpi kuin tekstuaaliset yksityiskohdat, kuten esimerkiksi juuri sitaattien käyttötapa.

Kustannustoimittajan ominaisuudessa Blomberg on huomannut, että toisinaan eri tekijät ovat samanaikaisesti toisista tietämättään hyödyntäneet samankaltaista ideaa. Hän esittikin ajatuksen, että sitaatin ei ehkä pitäisi koskea niin vahvasti vain yksittäisiä lausumia tai vaikkapa vain juonirakenteita. Blombergin mukaan täytyisi oikeasti pohtia muodon siteeraamista, koska kysymys siitä on relevantti erityisesti luettaessa 2000-lukulaista suomalaista runoutta.

 

Tutkijoiden puheenvuoroja lainoista kaunokirjallisuudessa ja kuvataiteessa

 

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin esitys avasi tutkijoiden puheenvuoro-osuuden. Hänen kaunokirjallisia lainoja käsittelevän esitelmänsä otsikko oli ”Sitaatti, intertekstuaalisuus, varkaus?”. Nyqvist lähti liikkeelle nostamalla esille erilaisia intertekstuaalisuuden ilmenemismuotoja kirjallisuudessa. Intertekstuaalisuutta voi olla kirjallisuuden lajien lainaaminen, paikalliset sitaatit ja alluusiot. Sitä on myös adaptaatioissa, joissa teos siirretään toiseen lajiin ja ympäristöön. Nyqvistin mukaan sitaatille ei ole kirjallisuudentutkimuksessa selkeää, yksiselitteistä määritelmää, mutta siteeraamisen tehtäviä kaunokirjallisuudessa on helppo osoittaa: teos saatetaan sitaattien avulla liittää traditioon, saatetaan osoittaa kunnioitusta tai kritiikkiä siteerattua kohtaan. Sitaatein saatetaan rikastaa tai rikkoa tyyliä ja näin luoda rajat ylittäviä merkitystasoja. Sitaateilla voidaan haastaa lukijaa tai luottaa jaettuun kulttuuriperintöön. Ne voivat myös olla keino rakentaa uskottavaa fiktiivistä maailmaa.

Kaunokirjallisuudessa ei Nyqvistin mukaan ole vakiintuneita tapoja merkitä sitaatteja – itse asiassa yksi vakiintunut tapa on ollut jättää sitaatit merkitsemättä. Tätä tapa on viimeaikaisissa keskusteluissa kyseenalaistettu. Sitaatteja koskevien kiistojen yhteydessä on esitetty kolme keskeistä argumenttia sitaattien merkitsemisen puolesta. Sitaattien merkitsemistä pidetään (1) reiluna lainattua kirjailijaa kohtaan ja (2) reiluna lukijoita kohtaan, minkä lisäksi on esitetty (3) tiukka tekijänoikeuslain sitaattipykälän (22§) tulkinta, jonka mukaan sitaatti pitäisi merkitä ja lähde ilmoittaa. Kuitenkin Nyqvist nosti esille useita syitä, miksi sitaattien merkitseminen ei ongelmitta sovi kaunokirjallisuuteen: se voi rajoittaa kirjailijan ilmaisukeinoja, sulkea teoksen tulkintamahdollisuuden, rikkoa huolella luodun fiktiivisen maailman tai kaventaa teoksen taiteellista potentiaalia. Uhkana voi olla lisäksi se, että taiteellisen prosessin ja lopputuloksen välillä ei enää nähdä eroa. Käytännön pulmana Nyqvist mainitsi sen, että lainausmerkit ovat kaunokirjallisuudessa jo toisessa käytössä: niillä merkitään lainattua (fiktiivistä) puhetta.

Yhtenä esimerkkinä Nyqvist käsitteli lähteiden merkitsemistä historiallisessa romaanissa. Raija Oranen oli Aurora-romaanissaan siteerannut suomennettuja 1800-luvun kirjedokumentteja Katri Lehdon tietoteoksesta Kytäjän kreivitär: Marie Linderin elämä (1985). Tekijänoikeusneuvoston (lausunto 2015: 13) mukaan Orasen olisi pitänyt tehdä lainaukset ”alalla vallitsevan hyvän tavan mukaisesti selkeästi lähde ja tekijä mainiten”. Nyqvist pohti, missä määrin Orasen kustantajan jälkikäteen kirjastoihin toimittama lähdeluettelo (jota yleensä ei ole romaanin kirjastokappaleisiin lisätty) avitti asiaa. Viimeisimmässä romaanissaan Marsalkan ruusu (2018) Oranen käyttää lainausmerkkejä minäkertoja Mannerheimin puheen sisällä aina lainatessaan dokumenttilähteitä. Nyqvistin mukaan kyse on teknisesti esteettisesti ontuvasta ratkaisusta, joka ei myöskään auta selventämään käytettyjen lähteiden alkuperää.

Oikeustieteen tutkija Anette Alén-Savikko käsitteli esitelmässään tekijänoikeutta ja siteeraamista kuvataiteessa oikeustieteellisestä näkökulmasta. Esitelmässään hän viittasi sekä kansallisiin että kansainvälisiin EU-oikeuden tulkintoihin sitaattioikeudesta. Alén-Savikko pohjusti aihettaan viittaamalla erityisesti omaan parodiaa koskevaan tutkimukseensa sekä selvitykseensä siitä, miten reiluuden käsite täytyisi ymmärtää kuvataiteessa siteeraamisen yhteydessä. Hän kertoi käsittelevänsä ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektissa nimenomaan reiluuden ja appropriaation suhdetta toisiinsa.

Alén-Savikko nosti esille havainnollisesti sen ongelman, joka kuvataiteen alalla nousee, jos kuvataiteen teoksia tarkastellaan tekijänoikeuksien näkökulmasta. Tekijänoikeuksissa on kyse yksinoikeuksista (esimerkiksi kappaleen valmistus-, isyys- ja respektioikeus), ja teoskynnyksen nähdään ylittyvän omaperäisyyden ansiosta. Kuitenkin konkreettinen taiteen tekeminen on paljon monimutkaisempi prosessi, kuin mitä oikeustieteellisesti tekijänoikeuksissa ajatellaan. Esimerkiksi Alén-Savikko otti Andy Warholin, jonka taiteen tekemisen yhteydessä on vaikea pohtia alkuperäisyyden kysymystä. Warholin taiteessa lähtökohtana voi olla jonkin halpakopion tai taiteellisesti ”arvottoman” massamedian kuvan kopioiminen, ja lopputuloksesta on tullut arvokkaampi kuin siitä kuvasta, jota Warhol siteeraa.

Tutkijoiden puheenvuoro-osion päättäneen esitelmän piti kirjallisuustieteen tutkija Minna Siikilä-Laitila. Hän eritteli esitelmässään internetin verkkokeskusteluja, joissa aiheena on ollut fantasiakirjallisuus, ja kysyi, miten lukijat ymmärtävät sitaatit fantasiakirjallisuudessa. Liian kömpelöt ja suorat lainat koetaan ongelmallisina verkkokeskusteluissa. Tästä esimerkkinä hän otti Christopher Paolinin tuotannon, joka on saanut paljon kritiikkiä osakseen erityisesti ”röyhkeinä” pidettyjen nimilainojen takia.

Siikilä-Laitilan mukaan kirjallisia lainauksia arvioidaan neljästä eri näkökulmasta. Kirjailijan maine ja ”aura” vaikuttavat aina lukijan ennakko-odotuksiin ja tapaan, jolla siteeraamista arvotetaan. Kirjailijan taidot puolestaan vaikuttavat konkreettiseen lukukokemukseen sekä siihen, miten lukija arvottaa lukemaansa. Lukijan tietotaso ja lukeneisuus selittävät osittain sitä, pystyykö hän arvioimaan siteeraamisen onnistuneisuutta. Osansa on myös fanikulttuurilla tai antifaniudella. Affektiivinen suhde kirjailijaan tai tämän kilpailijaan saattaa vaikuttaa tapaan, jolla siteeraaminen ja sen oikeutus ymmärretään.

Tekijänoikeusjärjestöjen näkökulma sitaatteihin

Tekijänoikeusnäkökulman sitaattiseminaariin toivat Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilsson, jotka molemmat käsittelivät oman ammattinsa näkökulmasta sitä, miten siteeraaminen aiheena nousee esille tekijänoikeusjärjestöjen arkipäiväisessä työssä. Juha Pihlajaniemi lähti esitelmässään liikkeelle siitä, minkälaisissa asioissa Sanastoon yleensä ollaan yhteyksissä. Sitaattioikeuksia koskevat kysymykset työllistävät häntä Sanaston juristina paljon. Tämä ei olekaan ihme, sillä Pihlajaniemen mukaan kirjallisuuden tekijä on aina siteeraaja ja siteerattava samanaikaisesti. Hän on sitä mieltä, että siteeraaminen-käsitettä käytetään keskustelussa liian varomattomasti oikeustieteen näkökulmasta. Hänen mukaansa sitaatti-sanaa käytetään usein synonyymina tekstilainan kanssa, vaikka näistä vain sitaatti on tekijänoikeuksiin liittyvä käsite.

Pihlajaniemi kävi läpi tekstin käytön tapoja tekijänoikeuden valossa. Tekstiä voi käyttää vapaasti silloin, kun tekijänoikeuden suoja on päättynyt tai kun teksti ei ylitä teoskynnystä tai kyse on vapaasta muuntelusta. Rajoitussäännöksen sallimasta käytöstä on puolestaan kyse mm. silloin, kun opetustilanteessa siteerataan lähdettä. Luvanvaraisessa käytössä tekstilainaan tarvitaan lupa tekijältä tai tekijän valtuuttamalta taholta, kuten Sanastolta. Kiellettyä käyttöä on sellainen, joka rikkoo esimerkiksi oikeudenomistajan moraalisia oikeuksia tai johon ei ole saatu lupaa.

Ison osan esityksestään Pihlajaniemi pohti sitaattioikeuden edellytyksiä. Niitä ovat ensinnäkin julkistettu teos (esimerkiksi yksityiskirjeet olisivat oikeuden ulkopuolella). Toisekseen sitaattioikeuden edellytyksenä on se, että sitaatin täytyy olla hyvän tavan mukainen. Toiseksi se täytyy esittää asiallisessa yhteydessä, niin että tekijä ja lähde tuodaan esille. Kolmanneksi sitaatilla on oltava tarkoituksenmukainen laajuus eli sen mitta täytyy olla perusteltu kontekstissaan. Pihlajaniemen mukaan sitaatin pituudelle ei ole asetettu tarkkoja rajoja, eikä oman tekstin ja lainatun tekstin suhteesta ole säännöksiä, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi Tekijänoikeusneuvosto tai muut tekijänoikeuksia punnitsevat instanssit joutuvat aina tapauskohtaisesti arvioimaan, onko siteeraus tehty asiallisesti.

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilssonin aiheena oli pohtia visuaalisten sisältöjen siteeraamista. Työssään Nilsson joutuu usein tekemisiin oikeuksien hallinnoinnin, taiteen jälleenmyyntikorvauksen, sopimuslisenssikorvausten ja näyttämisoikeuksien kanssa. Erityisesti isyysoikeutta ja näin moraalisia oikeuksia koskevat kysymykset tulevat olennaisesti esille Kuvaston arkityössä. Entistä useammin nykypäivänä häneen otetaan yhteyttä tilanteissa, joissa taiteilijoiden välisiin yhteistyöprojekteihin tarvitaan selvyyttä. Nilsson lähti esitelmässään liikkeelle monen muun Sitaattiseminaarin puhujan tavoin pohtimalla sitaatin määritelmää ja nosti esille sen, kuinka hän joutuu käsittelemään työssään usein sitaatin rajapintoja, ja silloin kyseeseen juristina tulevat nimenomaan tekijänoikeuslain käsitykset teoskynnyksestä, vapaasta muuntamisesta ja isyysoikeudesta.

Esitelmässään Nilsson käsitteli siteeraamiskysymystä nostamalla esille konkreettisia esimerkkejä viimeaikaisista työtehtävistään. Hän esitteli esimerkiksi Ateneumissa keväällä esillä olevaa Frantisek Kuplan näyttelyä ja sitä keskustelua, jota käytiin koskien sitä, millä tavalla ja millä ehdoilla taidenäyttelyn katalogissa voidaan julkaista taidekuvia. Hänen mukaansa kuvasitaattien (tekijänoikeuslaki 25 §) tulkinnan lähtökohtana pidetään usein väitettä siitä, että teoksessa tekstin pitää olla pääasia. Nilsson pohti esitelmässään sitä, mitä tämä ”pääasia” tarkoittaa ja mikä on kuvan ja tekstin välinen suhde tilanteessa, jossa siteerataan nimenomaan kuvaa. Kuitenkin sitaatteja voidaan tulkita myös toisen sitaattikäsityksen kautta eli yleisen sitaatin kautta.

Ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus?

Sitaattiseminaarin päätti paneelikeskustelu, jossa pohdittiin vielä yhteisesti sitä, ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus taiteessa. Apulaisprofessori Pauli Rautiaisen moderoimassa keskustelussa mukana olivat Kansallisgallerian juristi Tuula Hämäläinen, kirjailija Harry Salmenniemi, Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja oikeustieteen tutkija Riku Neuvonen. Heistä Harry Salmenniemi toi keskusteluun vahvasti esille taiteellista työtään aktiivisesti tekevän kirjailijan näkökulman, kun muut taas katsoivat asiaa lähinnä juristin silmälasien läpi.

Salmenniemi halusi tuoda esille kirjailijan käytännönläheisen näkökulman. Hän valotti keskustelussa omaa taiteentekemistään ja kertoi, ettei koskaan lähde luomistyössään liikkeelle tyhjästä paperista: hänellä on tietokoneellaan valtavia tiedostoja, joissa on paljon hänen eri aikoina poimimiaan sitaatteja. Kun tekstit ovat olleet pitkään koneella ja hän palaa niihin taukojen jälkeen, hän saattaa olla unohtanut, mistä mikin lausahdus on otettu. Hän saattaa muotoilla tällaista sitaattimateriaalia uudestaan ja käyttää sitä sitten omassa taiteellisessa työssään aineistona, jonka alkuperää hän ei tiedä ja jonka alkuperästä hän ei edes ole kiinnostunut.

Pauli Rautiainen moderoi paneelikeskustelua. Keskustelijoina Riku Neuvonen, Tuula Hämäläinen, Harry Salmenniemi ja Juha Pihlajaniemi.

Salmenniemen mukaan kirjailijat ovat kuitenkin suhteellisen lainkuuliaisia. Hän ei itse halua joutua neuroottiseen pakkotilaan, jossa alkaisi miettiä, voiko käyttää jotakin sitaattia sitaattioikeuksien takia. Salmenniemen lähestymistapa oli erilainen kuin juristikeskustelijoiden. Esimerkiksi Juha Pihlajaniemi näki, että sitaattioikeudella on edelleen merkityksensä. Hän arvioi, että silloin kun jonkun teosta käytetään joidenkin rajoitusten nojalla, rajoitteet ovat hyvin perusteltuja.

Mielenkiintoista keskustelua käytiin päivän polttavista aiheista, kuten siitä, millaisena oikeuden rooli nähdään siteeraamisasiassa taiteen kentällä. Riku Neuvonen totesi, että siteeraamista voitaisiin havainnollistaa palikan ja laatikon esimerkillä. Meillä on tällä hetkellä palikka ja laatikko, johon palikat eivät mahdu – tekijänoikeuslaki ei vastaa taiteentekemisen käytäntöjä. Neuvonen sanoi, että pitäisi saada pora ja taltta, joilla saataisiin parempia reikiä taiteen luomisen laatikkoon. Pitäisi oppia paremmin ymmärtämään siteeraamisen funktioita. Tuula Hämäläisen mukaan juridiikan tulkinnoissa pitäisi olla joustavuutta, myös Tekijänoikeusneuvostossa, jonka jäsen hän on ollut pitkään.

Salmenniemi kysyi, miten tekijän ja kopioidun kirjoittajan intentiot voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Hän esitti, että kaikille taiteilijoille kopioiminen ei ole punainen vaate, vaan on esimerkiksi olemassa kirjailijoita, jotka haluavat tulla kopioiduksi. Salmenniemi pelkää, että jos tekijänoikeudet ovat liian rajoittavia, ne alkavat rajoittaa taiteentekemistä ja luovuutta.

Pitkään keskusteltiin myös tekijänoikeuslaissa esiintyvistä määritelmistä alkuperäisestä, uudesta ja itsenäisestä teoksesta. Tuula Hämäläisen mukaan nykytaide on haastanut nämä kaikki käsitteet, ja esimerkiksi kuvataiteessa on tunnettu vaikka kuinka pitkään “kopionkopionkopion” käsite. Salmenniemen mukaan lain kirjan on yksi asia, mutta lain henki on toinen. Salmenniemi otti asiaa havainnollistaakseen esimerkin Lindstedtin Oneironista: on eri asia, jos Salmenniemi itse ottaa Oneironista sitaattipohjan omaan taiteelliseen työhönsä kuin se, että McDonalds laittaisi mainokseensa Oneironin naispäähenkilöt syömään hampurilaisia.

Outi Oja

Seminaari 3.12. klo 14-16: Juristi taideteoksen edessä

Maanantaina 3.12. klo 14–16 emeritusprofessori Juha Karhu on seminaarimme vieraana ja esitelmöi otsakkeella ”Juristi taideteoksen edessä”. Hän hahmottelee puheenvuorossaan taiteen ja oikeuden välisiä jännitteitä. Lapin yliopistossa velvoiteoikeuden professorina ja oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina työskennellyt Karhu on ollut tutkimustoiminnassaan kiinnostunut muun muassa oikeuden muutoksesta. Kirjassaan Uusi varallisuusoikeus hän tarkasteli varallisuusoikeuden perusoikeudellistumista. Karhu on urallaan liikkunut usein tieteen ja taiteen rajapinnnalla. Esimerkiksi jäädessään eläkkeelle keväällä 2017, hän esitti jäähyväisluennon asemesta Josef K:n roolin Franz Kafkan teokseen Oikeusjuttu perustuvassa näytelmässä.

 Paikka: Helsingin yliopisto, päärakennuksen sali 21 (Fabianinkatu 33, 5. krs, esteetön pääsy).

Hankkeen tutkija Anette Alén-Savikko vieraana ATRIP 37th Annual Congressissa

Hankkeen tutkija, Anette Alén-Savikko (OT, tutkijatohtori) esitteli tutkimustaan Helsinkiin rantautuneessa kansainvälisessä kongressissa 6.8.2018. Hän kertoi keskittyvänsä reiluuden ilmenemismuotoihin kuvataiteessa sekä “reiluuteen” oikeudellisen ja esteettisen katsannon välimaastossa tai välittäjänä. Viitaten viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön sekä omaan tutkimukseensa parodiasta, Anette totesi, kuinka imitaatioon ja olemassa olevan kuvaston haltuunottoon nojaavat taiteen käytännöt eivät välttämättä mahdu tekijänoikeuteen sisältyviin reiluuden tiloihin (erit. sitaattioikeus, parodiapoikkeus).

Kolmipäiväinen kongressi oli rakennettu reiluuden teemalle immateriaalioikeudessa (fairness, morality and ordre public in IP law and policy). Aneten puheenvuoro oli ensimmäisen päivän paneelissa, jossa etsittiin vastausta reiluuden merkitykseen tekijöille.  Paneelia johti professori Sam Ricketson (University of Melbourne, Australia).