”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -hanke sai odotetuksi vieraakseen OTT Juha Karhun maanantaina 3.12.2018. Lapin yliopiston velvoiteoikeuden emeritusprofessori Karhu kertoi värikkään luentonsa alkusanoiksi olevansa perusmielialaltaan hämmentynyt juristi. Hämmennyksellä hän lähtikin johdattelemaan kuulijoitaan aiheeseensa: kuinka ja mistä näkökulmista juristi kohtaa taideteoksen?
Karhulle juridiikka on heideggerilaisittain kotonaan silloin, kun on olemassa kiista tai hyvä tinka, kuten pohjoissuomalaiset puhuvat. Kun lainoppi on oikeussääntöjen tulkintaa ja systematisointia, eteenpäin esimerkiksi tekijänoikeuksien saralla voidaan päästä vain hyvien ja hedelmällisten kiistojen avulla. Näissä kiistoissa ei Karhun mukaan saa keskustella toisten ohi: kissa on nostettava pöydälle, ja kaikkien on katsottava silloin samaa kissaa ja istuttava saman pöydän äärellä.
Karhu esitti kolme erilaista lähtökohtaa, joista juristit kiistelevät ja jotka kaikki liittyvät tapaan tulkita taideteoksia. Ensimmäinen lähtökohta on kiista tosiasioista, toinen puolestaan kiista normeista ja kolmas on kiista argumenteista. Ison osan luennostaan Karhu käsitteli nimenomaan kiistoja tosiasioista. Kaikki sopimukset voivat purkautua, kun ajallinen konteksti ja tilanne muuttuu, mutta käytännössä muutokset eivät muuta välttämättä kokonaiskuvaa.
Karhu tarkasteli tekijänoikeuksia mielenkiintoisesti kertomuksen käsitteen kautta. Hänen mukaansa meillä on kaksi kertomusta koskien tekijänoikeuksia, ja ne ovat erilaisia riippuen kontekstista ja siitä, kuka tarinan kertoo. On aina mahdollista katsoa tekijänoikeuksia taiteentekijöiden näkökulmasta, ja tässä kertomuksessa pääsevät korostumaan tekijänoikeuksiin liittyvät arvot ja taiteilijoiden oikeus saada palkkio tekemästään taiteellisesta työstä. Sen lisäksi on olemassa aina toinen tarina: tekijänoikeudet ovat aina myös liiketoiminnan perusta. Karhun mukaan käytännössä tilanne on yksinkertainen: raha ratkaisee, kun puhutaan taideteoksesta juridiikan piirissä. Kulttuuriset arvot eivät koskaan nouse taloudellisten arvojen yläpuolelle.
Karhun mukaan on itsestään selvää, että nämä erilaiset kertomukset vaikuttavat tapaan, jolla juristi katsoo taideteosta. Kilpailuoikeusjuristi sallii tekijänoikeudet vain siinä laajuudessa kuin ne sopivat kilpailun ja talouden näkökulmiin. Koska taloudellisten arvojen valta on merkittävä, juridiikan parissa syntyy jatkuvasti törmäyskursseja kilpailuoikeuden ja tekijänoikeuksien välille.
Karhu peräänkuulutti rohkeutta tekijänoikeuksien soveltamiseen. Hänen mukaansa tekijänoikeudet täytyy yhdistää rajuun ja raakaan realismiin, ja kentällä pitäisi uskaltaa ottaa tekijänoikeuksien suhteen vapauksia, jotka ottavat huomioon tilannekohtaiset tekijät. Esimerkiksi hän otti valokuvaamisen kehittymisen viime vuosina: kun kaikki näppäilevät puhelimellaan tuhansittain kuvia joka tilanteessa, voisi ajatella, että esimerkiksi kuvankäyttöluvissa voitaisiin käyttää tilannekohtaisesti rentoja tulkintatapoja.
Tekijänoikeusjärjestelmän ongelmia
Karhu käsitteli luennollaan pitkään tekijänoikeusjärjestelmän ongelmia. ”Merellä olevaa vuotavaa laivaa ei voi nostaa telakalle korjattavaksi”, hän sanoi demonstroidessaan sitä, kuinka tekijänoikeusjärjestelmä on jäänyt ajastaan jälkeen: tänä päivänä elämme informaatioaikaa, emmekä teollisuusaikakautta, jolloin tekijänoikeuslakeja on säädetty. Päivitystä informaatioaikaan ei ole kuitenkaan tehty, ja tekijänoikeuksien pohja on – hämmentävää kyllä – edelleen 1800-luvulta, vaikka 1960-luvulla siihen saatiinkin aikaan tarkennuksia ja muutoksia.
Karhun mukaan on neljä strategiaa, joilla voidaan osoittaa tarpeet tekijänoikeusjärjestelmän päivittämiseksi. Ensimmäisenä näistä hän nosti esille teorian kehittämisen. Karhun mielestä tekijänoikeusjärjestelmää voitaisiin päivittää siten, että juridiikka voitaisiin kytkeä paljon paremmin taideteorioihin kuin tähän mennessä on tehty. Toisena strategiana Karhun mukaan on se, että yleislausekkeita olisi korjattava, jotta vääristyneet säännöt voitaisiin havaita. Esimerkkinä hän käytti fanifiktiota, jota on käsitelty viime aikoina myös Tekijänoikeusneuvostossa. Fanifiktiosta käyty keskustelu osoittaa Karhun mukaan sen, että säännöt eivät näytä toimivan, kun kaikkia nykyisiä taiteen luomisen muotoja ja tapoja varten ei löydetä sääntöjä tekijänoikeuslaista.
Kolmas Karhun nimeämä strategia oli itsesääntely, josta hän käytti myös nimitystä ”tosiasiallinen kolmikantamalli”. Kolmikantamallilla viitataan siihen, että lainsäätäjä antaa tavoitteita, mutta toimijat toteuttavat niitä kuitenkin omilla tavoillaan. Hänen mukaansa taidekentän käytännön toimijat ovat keskenään vakiinnuttaneet hyviä toimintamalleja käytännöille, joihin lainsäätäjä ei ole itse pystynyt antamaan sääntöjä. Entistä enemmän olisi kuunneltava ja hyväksyttävä näitä hyviä toimintamalleja, sillä tekijänoikeuslainsäädäntöä ei saada kohtaamaan muuten informaatioyhteiskunnan muuttuneita taiteentuottamisen tapoja. Neljäntenä kohtana Karhu nosti esille viidakon lait. Hän puhui siitä, kuinka taiteen kentällä on vahvoja intressitahoja, jotka hyödyntävät vanhentunutta lainsäädäntöä, sen rakenteellisia puutteita ja porsaanreikiä. Säännöt saattavat muuttua epäeettisiksi keinoiksi rikastua.
Ratkaisuja ongelmiin
Esitelmänsä loppupuolella Karhu kyseli vielä tarkemmin, mihin juristi joutuu taideteoksen edessä. Vaikka taiteen kentällä jylläävät monessakin paikassa viidakon lait, tilalle voidaan tietoisesti alkaa luoda toisenlaisia kertomuksia. Näiden uusien kertomusten avulla voitaisiin rakentaa käsitystä siitä, kuinka yksilöillä on oikeus kulttuuriin kantavana ja kestävänä yksilöllisenä sekä yhteisöllisenä perusoikeutena.
Taiteen tekemistä voisi Karhun mukaan katsoa perusoikeuksien vinkkelistä siten, että jokaisella yksilöllä on oikeus kulttuuriin perusoikeutena. Näin syntyisi myös uusi ja itsenäinen tarina, joka kerrottaisiin samalla kertaa sisältä taiteen näkökulmasta mutta myös yhteisöllisestä näkökulmasta (kaikilla on oikeus kulttuuriin). Haasteellisena tässä tarkastelutavassa Karhu näkee sen, että oikeus kulttuuriin on vain yksi monista perusoikeuksista, ja sitä koskevat siksi yleiset perusoikeuksien rajoitusedellytykset.
Luentonsa lopussa Karhu totesi olevansa realisti; tulevan vuosikymmenen aikana tekijänoikeuslakia ei pystytä järkevöittämään. Sen takia hän peräänkuuluttaa taiteen maailmasta uusia, relevantteja tarinoita, joissa nostettaisiin esille taiteen arvot ja yhteisölliset tosiasiat.
Karhun luento herätti vilkkaasti keskustelua erityisesti juuri tekijänoikeuksista suhteessa tarinoihin. Pohdittiin esimerkiksi sitä, kenellä on oikeus ja mahdollisuus kirjoittaa tällä hetkellä tekijänoikeuden tarinaa. Kyseltiin, onko suomalaiselle taiteen kentälle syntymässä sellainen normitarina, joka luo puitteet viidakon laiksi. Keskustelun yhteydessä Karhu nosti esille sen, kuinka immateriaalioikeus on aina tavallaan omistusoikeuksien kiinnilyömistä ja siksi kyse on lopulta siitä, minkälainen omistaminen on hyväksyttyä. Hän demonstroi pohdintaansa ajankohtaisella esimerkillä saamelaispuvuista kysymällä, haluavatko esimerkiksi saamelaiset yksityistä omistamista kulttuurisille tuotteille. Kuka omistaa saamelaispuvun ja riittääkö se, että joku ostaa oikeudet joltakin yksittäiseltä taiteilijalta tähän ”kulttuuriseen” tekstiiliin?
Tarinanäkökulman lisäksi luennon päätteeksi käytiin runsaasti keskustelua käsitteistä. Puhuttiin siitä, miten taiteentutkimuksen käsitteitä, kuten fanifiktiota ja parodiaa, voidaan soveltaa tekijäoikeuksien tulkinnassa.
Outi Oja
