Minea Lång: Minä täynnä työtä

Janne Saarakkala puhui 2020-luvun työväenteatteri -kurssin alussa siitä, että oli tajunnut tehneensä työväenteatteria koko uransa tietämättään.

Koen samaistuvani lauseeseen, koska tuntuu, että olen mieltänyt työväenteatterin sanana, joka kuvaa tänä päivänä jonkinlaista laiskaa, konservatiivista, kyllästynyttä kaupunginteatterin ohjelmistoa. Ja näinhän asia ei ole. Eikö kaikki teatteri ole tuon kurssin pohjalta ikäänkuin työväen teatteria? Poliittinen agenda, yhteisöteatteri, radikaali performanssi, dokumenttiteatteri. Minulle tuo kaikki kuulostaa modernilta, uraauurtavalta, kokeelliselta. Näistä asioita puhuimme kurssilla, mutta kuitenkin työväenteatteri käsitteestä puhuttaessa ensimmäinen lause oli “Työväen teatteri viittaa teatterin tai näytelmäseuran historiaan, perinteeseen; yhteisölliseen yleensä harrastajapohjaiseen teatteritoimintaan työväenyhdistyksen puitteissa ja laajemmin työväenliikkeen raameissa, työväenkulttuuriin”. Onko siis pointtina ei tämä hetki vaan tulevaisuus? Tässä tajuan vasta. Tai siis kyllähän sen tajusi jo aikasemmin ja se sanallistettiin, mutta se mitä työn käsite nyt tarkoittaa, on eri kuin mitä kaikkea se voisi olla. Ja oliko opettajien/luennoitsijoiden käsissä, mitä kaikkea työväenteatteri -käsitteen alle voisi laittaa? Että juonteita on, mutta nämä aiheet eivät täysin mene tämän käsitteen alle, mutta ne voisivat mennä. En tiedä mihin tällä pallottelulla pyrin, ehkä vieläkin vain tuo käsite hämmentää.

Kohtaus, joka jäi mieleeni kurssilta, oli Ella Kähärän työryhmän kohtaus, jonka alkuperäisteoksena toimi Peter Weissin Tutkimus. Olin itse myös kyseissä työryhmässä, mutta poissa silloin, kun tätä kohtausta luotiin. Asetelmana oli pimeä huone, jossa neljä nuorta istui tyynyillä katsoen toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia ja syöden karkkia. Visuaalisesti kohtaus oli mielestäni onnistunut ja kaunis, tuntui kuin olisin huomaamatta osa tuota yhteisöä tyynyillä, mutta vain salaa, koska ketään ei oikeastaan pimeässä näkynyt. Tuntui myös hyvältä suhteessa aiheeseen, ettei ketään näkynyt, kukaan ei joutunut jalustalle ns. puhumaan aiheesta “ylimielisenä teininä”, vaan kaikki olivat varjoja, edustivat sukupolvea, jolla ei ole mitään käsitystä siitä hirveydestä. Samaa aikaa koko tilanne tuntui täysin perverssiltä, että me korkeakouluopiskelijat täällä hyvinvointivaltiossa leikimme pienissä kopeissa ja se on meidän työmme. Oma kriisi työn merkityksestä nousi taas esiin sen aspektin myötä, että analysoimme kohtausta oman sukupolveni naiiviudesta ja empatiakyvyttömyydestä käsin, siitä järjettömyydestä ja luonnollisesta etääntymisestä suhteessa noin suureen ihmisoikeusrikkomukseen. Mitä me täällä oikein yritämme? Auttaako tämä mitään mihinkään?Tämä on myös oma kriisini suhteessa juuri työhön, mikä työ on arvokasta ja millä oikeudella minä leikin ammatikseni. Tämä ei tietenkään ole koko totuus, vaan yksi ääni päässäni, joka saa välillä aikaan täydellisen romahduksen oman työn koetusta merkityksettömyydestä.

Omasta suhteestani työhön

Tuntuu, että olen oppinut ajattelumalliin, jossa työnarkomaanius on hyvä asia ja kokoaikainen työskentely tavoiteltavaa ja kunniakasta. Vapaa-aikaa ei juuri ole ollut, koska olen täyttänyt koko elämäni työllä. Tänä vuonna olen alkanut viimein rajaamaan työtä ja työntekoa/vapaa-aikaa. Nuorempana ehkä juuri kulttuurialalla tuntui, että työn tekeminen on etuoikeus ja se on nautinnollista, vapaa-ajan voi käyttää työhön koska se on leikkiä ja fantasiaa. Ajatus kuitenkin meni liian pitkälle, koska vaikka taiteellinen työ on etuoikeus, se on myös työtä ja koko elämäni ei voi rakentua 24/7-työn ympärille. Elänkö työtä varten? Samalla tavalla tämä on kuormittavaa, kuin mikä tahansa muu työ, sitä ei vain ole ajatellut niin. Ehkä tässä on se, että taiteelliseen työhön ja näyttelijäntyöhön liittyy niin paljon ns. taustatyötä, jota kertyy huomaamatta, että tuntuu, että vapaa-aikakin on työntekoa välillä. Se, että ruumiillisessa työssäni joudun harjoittamaan ja palauttamaan ruumistani ennen ja jälkeen “töiden” ja “töiden” välissä, on työtä. Kaiken voi valjastaa kunnianhimoiseen työn tekemiseen. Se, että ihmissuhteeni toimivat, tekee minusta paremman työntekijän. Se, että teen ajatustyötä, lepään, syön, rentoudun, tekee minusta paremman työntekijän. Tästä tulee myös mieleen palkattoman työn määrä; teen töitä, että saisin tehdä töitä, koska kilpailu on niin kovaa.

Suhteesta taiteen ja oman alan tekijöiden työhön

Uskon oikeasti, omien kriisieni välissä, mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskuntaan todella. Teatteri luo todellisuutta, vahvistaa ja purkaa rakenteita, ja vaikkakin vaikutukset eivät näy heti, syy-seuraus suhteita on mahdotonta täysin paikantaa ja näyttää, uskon, että teatteri voi parhaimmillaan muuttaa (ja muuttaakin) maailmaa yhdenvertaisemmaksi. Tuntuu, että positiossa jossa on suurempi valta vaikuttaa teoksen sisältöön, muotoon ja saavutettavuuteen, kontekstiin, on myös enemmän valtaa muuttaa asioita, mutta myös työryhmän muilla jäsenillä on oma vaikutuksensa lopputulokseen, ja valinnat työtavoista taiteellisiin ratkaisuihin ovat kaikki luomassa todellisuutta. Omalla kohdallani konkreettinen sisällön tuottaminen kirjoittamalla on ollut helpoin tapa lähestyä todellisuuden luomista, mutta opin myös jatkuvasti miettimällä työryhmän jäsenenenä, esim. esiintyjänä ja näyttelijänä, kyseenalaistamaan työnteon rakenteita ja ruumiillista materiaalia, jota näyttämölle tuotan. Näyttelijänä on tottakai myös tuntunut välillä merkityksettömältä hankaukselta koittaa muuttaa vahvoissa rakenteissa pienillä ratkaisuilla asioita, mutta tämähän onkin sitten maratoonijuoksua. Kun esimerkiksi miettii vähemmistöjen asemaa ja representointia taiteessa; diskurssi aiheesta koko ajan lisääntyy ja uusia tarinoita kerrotaan koko ajan. Koko Hubara puhuu Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työ 5.0 – Leipä -keskustelussa myös siitä, että itse työskentelyn tavan ja tekemisen rakenteet pitää olla yhdenvertaisemmat. Vaikka tuottaisinkin sisältöä ns. oikeasta asiasta, mutta jos keinot ovat huonot, niin mitä? Näen välillä teatteritaiteen lopputuloksissa tämän prosessin hankauksen, vaikka tottakai useimmiten se peittyy sisällön alle. Muilla aloilla sitä onkin hankalampaa todeta. Olen myös miettinyt omaa työkykyäni. Olen ollut joutunut kohtaamaan työkyvyttömyyttä kroonisen sairauden takia paljon. Vaikka tuntuu etten ehkä pärjää normaalissa toimisto-aikataulussa, saati sitten VOS-teattereiden kaksiosaisissa harjoitteluaikatauluissa, onko minun kuitenkin mahdollista harjoittaa tätä fyysistä ammattia? Onko minunlaisilleni tekijöille mitään saumaa tässä kilpailussa, jossa kykenevämmätkin ruumiit ovat vailla töitä ja työpaikkoja?

Näyttelijäntyössä tuotteeni on ruumiini

Aiheuttaa hankausta, kun työnhaussa tulee vastaan kielteisiä päätöksiä. Koitan muistaa, että oma arvoni ihmisenä on eri asia kuin tuote jota tarjoan työnhaussa, mutta välillä sitä on hankala muistaa. Väistämättä kieltäytymiset liittyvät ulkonäkööni, habitukseeni, ulosantiini, jotka ovat linkissä minuun myös yksityishenkilönä. Kuinka kauan pystyy vastaanottamaan kielteistä palautetta, kunnes katkeroituu? Tai kuinka paljon käytän energiaa siihen, että muokkaan tuotettani, onko se oma valintani, pitäisikö koittaa arvailla millä tavalla ruumiini miellyttäisi työtä tarjoavia? Olen kokenut, että taiteellinen ajattelutyöni on otettu työmarkkinoilla paremmin vastaan kuin ruumiini ja se on ohjannut työidentiteettiäni vuosien varrella. Samalla se avaa enemmän mahdollisuuksia tehdä töitä ja aina kun saan kielteisen vastauksen ruumiistani, voin ‘paeta’ siihen, että ainakin taiteellinen työni sisällön tuottajana/kirjoittajana otetaan vastaan ja sitä arvostetaan. Samalla kaipaan kuitenkin hyväksyntää ruumiilleni, näyttelijäntyölleni, ulkonäölleni. Toivon, että voisin tehdä myös töitä näyttelijänä. Tässä tullaan taas kysymykseen muokkaamisesta, missä menee raja siinä, että muokkaan ruumistani liikaa, koitan miellyttää liikaa ja missä menee raja psyykkisesti terveestä ruumiin harjoittamisesta? Laajempana kysymyksenä on tietenkin esim. kameratyössä se, millaisia kehoja päästetään kameran eteen. Ei sillä, että kehoni olisi kovin paljoa monimuotoisempi verrattuna muihin näyttelijöihin, olen valkoinen, normaali-kroppainen cis-nainen.

Stereotypiat, mielikuvat ja konventiot vaikuttavat valintoihin. Koko ala näyttelijöiden osalta on järjettömän mystiikan ja mutu-tuntuman varjossa, lähtien valintaprosesseista koulutusohjelmissa. Liikaa potentiaalisia opiskelijoita ja liian vähän koulutuspaikkoja ja töitä tarjolla. Näillä spekseillähän on järkevää alkaa ajattelemaan B-suunnitelmaa, töitä joita voisi tehdä ohella. Samahan ongelma on varmasti taidealalla ylipäänsä, liian paljon tekijöitä ja liian vähän tilaisuuksia ja rahaa.

Tästä päästään brändäämiseen. Ajatus siitä, että markkinoisin itseäni, tuntuu oudolta ja ällöttävältä, vaikka se on nykypäivänä välttämätöntä. Voinko näyttelijänä kadota työni taakse? Onko mahdollista tehdä töitä ilman julkisuutta? Voiko joku muu hoitaa markkinoinnin puolestani? Miten olisi se B-suunnitelma, jossa voisin tehdä jotain konkreettista, puutöitä?

Tuntuu, että taidetta, kulttuuria ja muuta sisältöä tuotetaan mediaan ja muualle nykyaikana niin valtavalla vauhdilla ja saavutettavuus on erilaista kuin aiemmin, niin tietynlainen turtuminen myös esittävään taiteeseen voi olla läsnä. Keinot vaikuttaa ovat myös moninaisemmat, koska medialukutaito on hurja ja tiedon varmentaminen helpompaa. Tunteellisesti agitoiminen on myös hankalampaa, koska olemme turtuneempia tiedon määrästä. Pitää siis miettiä pidemmälle. Puhuimme kurssilla ironian aikakaudesta, tästä sukupolvesta, joka haluaa tiedostaa ja nauttii siitä. Että emme voi olla minkään asian äärellä tosissamme. Olen miettinyt erilaisia taideteoksia, jotka ovat onnistuneet esim. herkistämään minua viime aikoina. Yhtäläisyyksiä dramaturgiassa on ollut huumorista herkkyyteen -kaari, jossa ensin viritetään tiedostava platformi ja sen jälkeen pikkuhiljaa aletaan valua kohti todellista ‘aihetta’, josta tekijä haluaa puhua. Näin ollen olen ensin saanut nauraa tiedostetulle huumorille ja sen jälkeen olen valmis vastaanottamaan herkkyyttä. Samoin hyviä keinoja vaikuttaa tunteellisesti olen kohdannut teoksissa, jossa ei ole käytetty konventionaalisia keinoja luoda tunnetilaa. Niitä on väistetty ja kartoitettu, ja asiat esitetään raakoina ilman affektioita.

Suhteessa esim. ekologiseen uudelleenrakennukseen

Tässä kohtaa meinaa ajattelu tyssätä. Eikä sillä, että kuvittelisin, että minulla pitäisi jotain ratkaisuja olla, mutta haluaisin niin. Mitä minä voisin tehdä omalla työlläni ekokriisin suhteen?Kierrättää produktioissa tai vaihtaa alaa? Ainoastaan nämä kaksi vastausta tulevat nyt mieleen. Voiko kaikkia teattereita velvoittaa ekologisempaan ajatteluun? Pitäisikö kaikkien työajasta käyttää 20 prosenttia siihen, että mietitään yhdessä millaisia asioita ekokriisin eteen voidaan tehdä? Miksi ilmastonmuutoksesta kertovat esitykset ovat aina saaneet minut vain ajattelemaan, että olipa huono esitys? Millaisia keinoja ja dramaturgisia valintoja pitäisi tehdä, että ilmastokriisistä voi kertoa ilman etäännyttävää saarnaamista ja voivottelua?

Suvi Auvinen puhuu Työ 5.0 – Leipä -keskustelussa Slush-tapahtumasta, teknologian nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Teknologian aikakausi nyt myös verrattuna korona-epidemiaan. Muuttuuko koronan kautta myös taidemaailma? Kokeminen tässä ja nyt, itsensä elättäminen esittävällä taiteella? Pitääkö yhtälöön lisätä väistämättä teknologia ja taiteen saavutettavuus ilman fyysistä läsnäoloa kokijan osalta? Viimeisten kuukausien aikana olen nähnyt kiihtyvällä tahdilla erilaisia kokeiluja virtuaalisista teoksista, livestreamausta, nettisivuja, äänitteitä. Pitääkö minun pystyä tekemään samanlainen digiloikka ja pystyä innovoimaan taiteellinen työskentelyni alustoille, jotka toimivat myös pysähtyneessä karanteenimaailmassa?

2020-luvun työväenteatteri- kurssi tuntui tulevan juuri oikeaan aikaan opintoja. Samaa aikaa tuntuu, että kurssi lisäsi omaa ahdistusta työstä ja työn tekemisestä, mutta oikealla tavalla myös stimuloi ottamaan tosissaan tulevan valmistumisen. Kurssi oli myös viimeinen, jonka ehdimme käydä ennen kuin karanteeni alkoi. Tietynlainen lähtölaukaus konkreettisesti muuttuvalle työelämälle. Nopeasti kehittyvässä maailmassa herää huoli työllisyydestä ja työttömyydestä valmistumisen jälkeen. Tuntuu, että samaa aikaa kun Nätyn koulutusohjelma on valmistanut meitä tekemään töitä sekä perinteisemmässä työssä näyttelijänä että avannut tutkimuksia tulevaisuuden mahdollisuuksista; millä tavalla voimme varioida ja viedä pidemmälle omaa osaamistamme, että myös 40 vuoden päästä voimme tehdä töitä. Ymmärrän erilaisia mahdollisuuksia, mitä kaikkea voin tehdä, miten voin tuottaa itselleni töitä, mutta samaa aikaa tuntuu siltä, että pitäisi keksiä pyörä uudelleen. Ei ole valmiita raameja uudelle työlle ja vanhat raamit tuntuvat vain hidastavan konventiollaan uusia ratkaisuja. Tunnistan myös tästä nuoruuden mentaliteetin ‘kaikki tänne heti nyt’. Että kaikki pitäisi jo ratkaista, ennen kuin edes valmistun. Tässä mielessä voisin nyt hengitellä ja ajatella, että kaikki ratkeaa pikkuhiljaa tavoilla, jota en olisi osannut arvatakkaan.

 

Minea Lång

Lähteet

Todellisuuden tutkimuskeskus: Työ 5.0 – LEIPÄ -keskustelu, vieraina Koko Hubara ja Suvi Auvinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *