Kategoria: 2020-luvun työväenteatteri

Pohdintoja siitä, millaista olisi työväenteatteri 2020-luvulla

Mitä tulee työväenliikkeen toimintaan ja kasvuun Suomessa 1800-luvun puolen välin jälkeen, niin myös teatteri osallistui kantamalla ns. ”kortensa kekoon”. Myöhemmin työväennäyttämöiksi eriytyneet työtätekevän ja vähäosaisen ”leipäkansan” ongelmin keskittyvät kansannäyttämöt olivat omiaan vahvistamaan teollistumisen mainingeissa syntyneen työväen kulttuuria, joka kuulutti massojen jakamatonta voimaa ja tasa-arvoa. Mahtavaa! 1800-luku oli siinäkin mielessä nasta vuosisata, että jos aiemmin kuvattiin lähinnä kuninkaitten ja muiden aatelisten tunnontuskia, siirtyi mikrofoni nyt ”yksinkertaisemmalle” harmaalle massalle, nostaen sieltä yksilöitä teatterikävijöiden töllisteltäväksi. Työväenteatterit ruokkivat vähävaraisten ja osattomien emansipaatiota; yhteiskuntaa, jossa jokaisen ääni on tarpeellinen! Radikaalit ajatukset työläisten oikeuksista ja solidaarisuudesta kiihdyttivät teollisen maailman kehitystä. Ilman työväenliikkeen syntymistä nykyistä demokratiaa sellaisenaan tuskin olisi, minkä vuoksi olemme heille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Jossain määrin on hankalaa puhua työväenteatterista, koska koko käsite tuntuu hukkuvan menneiden vuosikymmenten aikaisten merkkien ja symbolien vyöryttämän sekamelskan alle. Kun puhutaan työväenteatterista, puhutaanko varhaisista kansannäyttämöistä (joissa kuka tahansa mattimeikäläisistä sai kirjoittaa ja näytellä omien taitojensa mukaisesta) vai niistä uhmakkaista vallankumousmielisistä, joille näyttämö oli yllyttämisen ja manifestoinnin työkalu suurempaa tarkoitusta varten? Ja onko se sitten ”sekä että” vai ”joko tai”… sekin on vielä epäselvää. työväenteatterin jatkumo on yhtä pitkä kuin suomenkielisen teatterin jatkumo, ja jakoa tehdään aina näkökulmasta riippuen.

On myönnettävä, että 1970-luvun teatterisukupolven aikaansaannoksilla on suuri vaikutus omiin mielikuviini työväenteatterista.  Kun sana ”työväenteatteri” mainitaan, alkavat päässäni soida automaattisesti KOM-Teatterin levyttämän Kansainvälisen alkutahdit. Historiaa tarkasteltaessa huomataan, että työväenteatterit ja kommunistinen vallankumousaate ovat kulkeneet pitkän matkan rinta rinnan, joskus toisistaan hieman erillään omaa tilaansa hakien ja joskus taas lähes täysin toisiinsa sulautuneena. Keskiluokkaistuvassa Suomessa vallankumoushype suljettiin Berliinin muurin sortumisen jälkeen lopullisesti teattereiden päivittäessään imagoaan uuden maailman tarpeisiin. Ja niin siinä kävikin. Nykyään jo kuluneeksi kliseeksi väljähtyneen Kansainvälisen soidessa näyttelijäkuoron suusta tuntuu nykymaailman kontekstissa naiivilta ja vähintäänkin hassulta eleeltä, jolla ei ole sen konkreettisempaa kosketuspintaa milleniaali-meikäläiseen. Joko luokkayhteiskuntaa ei enää ole tai sitten se on olennaisesti muuttunut. Rationaalisen järjen tuoma sovitteleva mieli on katkaissut siivet vallankumoushekuman uudelleennousussa. Toinen vaihtoehto on, että vallankumous ei nykyihmisen silmissä vain tarkoita enää yhtikäs mitään.

Let’s face it. Työn muoto on muuttunut. Siinä, missä ennen vietettiin kaksitoistatuntista päivää tehtaalla, onnistuu se nykyään omalta kotisohvalta käsin. Kiihtyvän teknologiakasvun, globalisaation, sosiaalisen median ja yksilönpalvonnan kurimuksessa ei kellokortteja enää tarvita, sillä jokainen on luovuttanut oman vapaa-aikansa työlle. Tällä kertaa kuitenkin täysin vapaaehtoisesti. Kun kilpailuun tähtäävässä ympäristössä jokainen vastaa lopulta aina itsestään, kosketus teollisuusajan yhtenäiseen työväenluokkaan jää romanttiseksi fantasiaksi. Kun puhutaan työstä, ovat sen ongelmat nykypäivänä toisaalla.

En kuitenkaan sano, etteikö työväenteatteri-käsitteellä olisi paljonkin potentiaalia nykypäivän Suomessa. Työläisromantiikan (joka on irti tästä ajasta) sijaan tulisi tarkastella työväenteatterin alkujuuria; niitä syitä, miksi se on ylipäätään olemassa. Silloinen kansanteatteri, joka korosti yhteisöllisyyttä, yhdessä olemista ja matalan kynnyksen kansalaistoimintaa, oli omiaan saada ihmiset liikkeelle, nuoriso pois kaduilta ja tylsistyneille duunareille hohdokasta vaihtoehtoistoista aktiviteettia. Tähän yhteisölliseen ja matalan kynnyksen meininkiin on tähdättävä myös 2020-luvulla!

2020-luvun työväenteatterin ensisijainen tehtävä on löytää uutta, kokematonta teatteriyleisöä sekä uusia muotoja teatterissa käymisen kynnyksen mataloittamiseksi. On palattava puuhastelun taiteeseen. Ja puuhastelulla tarkoitan kokeilun- ja leikinhalua, yhdessä tekemisen riemua sekä kaiken konventionaalisen ja totutun kyseenalaistamista. On keksittävä uudestaan se yhteinen kieli yleisön ja esiintyjien välille. 2000-luvulla laitosteattereihin saapuneet yleisötyöntekijät ovat toki askel kohti parempaa, mutta väittäisin silti suurimman potentiaalin olevan vapaan kentän marginaalisissa taidekollektiiveissa, jotka toimivat vailla fyysistä tilaa, kaupunkeja kiertäen ja uusiin tilanteisiin ja olosuhteisiin sopeutuen. Sillä, jos 1900-luvun haaste oli siinä, miten saada ihmisiä teatteriin, on kyse tänä päivänä enemmänkin siitä, miten saada teatteri lähelle ihmistä.

Työväenteatterissa on ennen kaikkea kyse yhteisten kokemusten jakamisesta, jonka on tänä ärsykkeiden aikana oltava entistä suoraviivaisempaa ja välittömämpää onnistuakseen. Siinä työväenteatterilla yhteisöllisyyteen panostavana teatterimuotona olisi paljon annettavanaan ja ehkä jopa jotain, mitä ei mistään muualta saa. Kaikenlaiset yleisön ja esiintyjän suhdetta haastavat muodot ovat olleet toki laadullisesti vaihtelevia, mutta esimerkillisiä pyrkiessään pelottomasti lähemmäs katsojaa. Prioriteetiksi nousee yhdessä tekemisen ja elämisen helpottaminen, mikä poliittisesti polarisoituneessa ajassamme on vähintäänkin yhtä radikaalia kuin työväenluokan vallankumous 1910-luvulla. Ja siinä on työväenteatterin tehtävä ja uudelleennousu nykypäivän Suomessa: eheyttää ja koollekutsua, toimia yhdessä sekä ennakkoluulottomasti töllistellä toinen toisiamme. Kohdata toisemme ihmisinä, ei sen enempää eikä vähempää. Loppu jää taiteilijan ratkaistavaksi.

Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Kalenterissani helmikuun 25. päivän kohdalla on kuulakärkikynällä kirjoittamani muistiinpano uuden kurssin alkamisesta.

Kyseessä on 2020-luvun työväenteatterikurssi, joka järjestetään yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston Teatteritieteen laitoksen kanssa. Ensimmäisessä Taideyliopistolta saamassani sähköpostissa kerrottiin työskentelyyn ja luentoihin liittyviä tietoja, ja toisella rivillä luki: ”Tästä alkaa työväenteatteriin syventyminen ja sen uudistaminen.” Ensimmäisen viikon jälkeen voi sanoa, että tästä se on tosiaan alkanut. Käyn läpi tässä kirjoituksessani viikon tapahtumia, työskentelyä ja niihin liittyviä ajatuksiani.

Päivät alkavat Teatterikorkeakoululla yhdeksältä aamulla ja päättyvät viideltä. Aamupäivisin opiskelemme työväenteatterin historiaa Helsingin yliopiston dosentin Mikko-Olavi Seppälän ja Taideyliopiston lehtorin Jukka von Boehmin luennoilla. Lisäksi osallistuimme yhtenä iltana Teatterimuseossa Mikko-Olavi Seppälän avoimelle luennolle ”Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina”. Yksittäisiä opiskeltavia asioita ovat esimerkiksi yllyttäminen ja agitaatio Neuvosto-Venäjällä 1900-luvun alussa, teatteri emansipaation ja yhteisön tukijana ja poliittinen kabaree. Lisäksi olemme käyneet läpi esimerkiksi Suomen työväenteatterin historiaa alkaen sisällissodasta ja päättyen tämän hetken ammatti- ja harrastajateattereihin, jotka jatkavat työtään työväenteattereiden luomalla perustalla.

Iltapäivisin teemme kohtauksia pienissä työryhmissä, joita ohjaavat kolme Teatterikorkeakoulun dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijaa. Opettajina ovat ohjaaja ja käsikirjoittaja Janne Saarakkala ja näyttelijä Minna Hokkanen. Kohtauksissa tavoitellaan tiettyä vaikutusta yleisöön tai muuta tiettyä päämäärää. Pohjana ovat esimerkkikohdat näytelmistä, jotka piti lukea ennen lähiopetuksen alkamista. Aikaa tekemiseen ryhmällä on suhteellisen vähän eli noin tunti, mikä toisaalta tekee työskentelystä tehokasta ja intensiivistä. Lopuksi katsomme vuorotellen kaikkien ryhmien kohtaukset tiloissa, joihin ne on rakennettu ja keskustelemme niistä.

Käsiteltävät näytelmät ovat Minna Canthin Kovan onnen lapsia vuodelta 1888, Bertolt Brechtin Äiti vuodelta 1932 ja Peter Weissin Tutkimus vuodelta 1965. Koen tärkeäksi esitellä näytelmiä jonkin verran, jotta työskentelymme lähtökohdat olisivat selkeämpiä. Canthin teos Kovan onnen lapsia on kuvaus työväen köyhistä oloista, ja se edustaa kirjailijan tuotannon yhteiskunnallista realismia. Kun työväki ja työnantajat ajautuvat riitoihin ja työt lakkautetaan, työläiset Topra-Heikin johtamana alkavat taistella olojensa ja oikeuksiensa puolesta. Topra-Heikki muistuttaa minua Robin Hoodista, sillä hänen ajatuksenaan on, että otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Canth arvioi jo ennen näytelmän julkaisua, että todennäköisesti kukaan ei käy katsomassa esitystä toista kertaa. Kukaan kurjuutta säikähtämätön katsoja ei olisi voinutkaan käydä katsomossa toistamiseen, sillä ensi-illan jälkeen Kovan onnen lapsia vedettiin pois ohjelmistosta.

Brechtin näytelmä Äiti käsittelee myös työväen taistelua rikkaita tehtaanomistajia vastaan. Pelagea Vlassova suhtautuu ensin kieltävästi ja paheksuen poikansa toimiin työväenliikkeessä, mutta alkaa myöhemmin itse ajaa työläisten sanomaa. Teoksista vaikealukuisin minulle on Peter Weissin Tutkimus, joka sopii Saksassa 1960-luvulla suosittuna olleen dokumenttidraaman tyyliin. Näytelmä perustuu Frankfurthissa vuosina 1963-1965 käytyjen Auschwitz-oikeudenkäyntien aineistoihin – syytettyjen, tuomarin, asianajajien ja todistajien lausuntoihin. Vaikealukuisuus johtuu nimenomaan näytelmän tekstimateriaalin järkyttävästä sisällöstä, jota en pystynyt lukea syventyneesti pitkiä pätkiä.

Saatoimme tekstejä näyttämölle erilaisilla tavoilla ja päämäärillä. Pyrimme muun muassa agitoimaan eli yllyttämään katsojaa. Tämä ilmeni esimerkiksi kannustamalla yleisö yhteiseen rytmiin esiintyjien kanssa tai ottamalla heidät osaksi esitystä. Yhden päivän tehtävänanto Tutkimus-näytelmää käsiteltäessä oli, että piti kuvitella, että yleisö koostuu natseista ja heidän uhreistaan. Kohtauksen jälkeen jännite on purettava jollakin tilanteella. Minkä äärelle haluamme yleisön jäävän ja millä keinoin rikkoa tekstin syöttämää tunnelmaa? Tehtävänannon asetelma on jo itsessään luotaantyöntävä ja puistattava. Syntyneissä kohtauksissa oli kuitenkin hienoja elementtejä. Yleisö muun muassa vietiin yksitellen pimeyden läpi istumaan, katsomoiden rakenteet vaihtelivat pyöreästä muodosta perinteiseen katsomo-näyttämö-asetteluun ja näyttelijät näyttelivät selät kohti yleisöä. Jännitettä rikottiin monilla keinoilla: luotiin tunnelmaa häiritseviä ääniä, haettiin mukavaa oloa lavalla ja oikeudenkäynnissä syytetyt roolihenkilöt tunnustivat syyllisyytensä. Eräässä kohtauksessa näyttelijät näyttivät keskisormea, mikä oli minusta yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tehokas keino. Katsojat kuitenkin reagoivat asioihin eri tavoin, ja mikä toisessa aiheuttaa naurua tai eheytymistä, saa toisen puolustuskannalle. Jännitteen rikkominen näyttäytyi yllättävän haastavana tehtävänä, sillä monesti sen sai aikaan vain nauru tai kohtauksen päättymisestä johtuva valaistuksen muuttuminen.

Muita tehtäviä olivat muun muassa säälin herättäminen katsojassa ja jonkun kohtauksen päivittäminen nykyaikaan. Sääliä pyrimme rakentamaan Minna Canthin näytelmään Kovan onnen lapsia. Jo lähtökohtaisesti olen ajatellut, että sääliä tuskin aiheutetaan näyttelemällä säälittävää, vaan sen saa aikaan usein tilanteen ristiriitaisuudet ja dynamiikka tai roolin aseman huono-osaisuus. Yleisössä sääli tai muu tunne voi suuntautua yllättävään kohteeseen, eikä vaikutus ole välttämättä työryhmän alkuperäinen intentio eli pyrkimys. Päivitimme omassa ryhmässämme nykyaikaan Weissin Tutkimuksen, ja lyhyt kohtauksemme sai nimekseen Netflix and chill. Vilttien sekaan kääriytynyt ystäväporukka katsoo Netflixistä Toinen maailmansota väreissä-dokumenttia ja käy repliikkejä läpi kevyesti keskustellen. Yleisö on asetettu porukan taakse istumaan ja huone on pimeä tietokoneen ruudulta loistavaa valoa lukuun ottamatta.

Ensimmäinen viikko on kaiken kaikkiaan ollut intensiivinen ja inspiroiva. Lavalla oleva puupenkki viulun soidessa taustalla on riittänyt ihastuttamaan ja kohtauksen improvisointi uudelleen on auttanut päästämään irti liiallisesta pidättyvyydestä. On tehty teknisesti ja sisällöllisesti mielenkiintoisia tilanteita ja keskusteltu pitkään. On ollut hienoa oppia monipuolisesti katsomalla, näyttelemällä, kirjoittamalla ja kuuntelemalla. Ryhmässä on voimaa, mitä työväenteatterikin itsessään edustaa. En edes tajunnut, miten täynnä tunnetta olin viikon päätteeksi, kunnes näin kotimatkalla erään eläinsuojeluyhdistyksen julkaiseman kuvan. Korvaleikkauksessa ollut kissa oli toipumassa odotuksia vastaan. Aloin tihrustaa itkua täydessä junassa, mutta vähiten se johtui surusta.

Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Tervetuloa 2020-luvun Työväenteatteri-kurssille! Tämä on omaperäinen tutkimusmatka, joka avaa käsitteitä työväki ja työväenteatteri.

Koetamme hämärtää myös rampin rajoja tulevan ja tämän hetken välillä; ellemme jopa poista sitä vannoen vallankumouksen nimeen! Voidaan sanoa, että jakamattomuus oli työväen suosimien teoksien ytimessä: teos tapahtuu yleisön keskellä, ilman lavaa ja katsomoa jakavaa ramppia, kuten me nyt; tutkijat ja taiteellinen osasto yhdessä tekemässä vallankumousta. Mutta minkälaista vallankumousta, mitä työväenteatterilla tarkoitetaan tulevalla vuosikymmenellä ja vuosisadalla?

Ensimmäisellä viikolla päivämme ovat koostuneet pääosin kahdesta osasta. Aamupäivän luento-osuuksilla olemme tutustuneet työväenteatteriperinteen historiaan, työväen historiaan ja työväelle keskeisiin aatteisiin ja niin yhteiskunnallisiin kuin taiteellisiin ihanteisiin. Iltapäivällä olemme pyrkineet pukemaan tuon teorian toiminnallisiin pukeisiin ja pyrkineet löytämään ne erinäiset keinot, ja työväenteatteriesitykselle tyypillisen tyylin. Ensimmäisenä päivänä, tiistaina, me käsittelimme agitaatiota ja käännyttämistä: miten yleisö saadaan vakuuttumaan omasta aatteesta. Venäjän vallankumouksen aikaan maaseutua pyrittiin mobilisoimaan mm. agitaatiojunien avulla: ”elävät sanomalehdet” olivat visuaalisia ja draamallisia esityksiä, jotka levittivät ideologiaa tehokkaasti lukutaidottoman kansanosan keskuudessa. Teoriaosuuden jälkeen lähdimme tutkimaan agitaation käsitettä kohtaustyöskentelyn avulla. Teimme kolme lyhyttä kohtausta Bertolt Brechtin näytelmästä Äiti, joissa pyrittiin löytämään agitaation erilaisia näyttämöllisiä, kohtauksellisia, näyttelijäntyöllisiä ja yleisöllisiä keinoja. Nämä olivat esimerkiksi yleisöön suoraan puhumista, yleisön läpi kulkemista tai muunlaista yleisön osallistamista, joka voidaan tuntea agitoivana tai provosoivana. Kun lähdet mukaan johonkin teokseen, johon sinut yllytetään tai ajetaan, se saattaa ohjata katsojaa kohti toimintaan. Yhteiset rytmit ja tarttuvat äänimatot toimivat hyvin tuomaan porukkaa yhteen.

Teatterilla on valtava potentiaali eheyttävää kokemukseen. Se pystyy tutkimaan tehokkaasti moraalia ja mahdollisia maailmoja: mitä jos olisi käynyt toisin, miltä maailma näyttäisi silloin. Se voi toimia hiljennettyjen todistajanlausuntona, kuten Suomessa sisällissodan jälkeen oli tavallista. Työväenteattereissa käsiteltiin punaisten kohtaloa hävityssä sodassa jopa niin, että muutamia teoksia kiellettiin ja kriminalisoitiin.

Lähdimme tutkimaan teatterin eheyttävää voimaa kohtausharjoituksen avulla. Mitä jos katsomossa istuisi vain natseja ja heidän uhrejaan, millainen teatteriesitys voisi olla eheyttävää molemmille katsomon jäsenille? Tekstinä meillä oli kohtaus Peter Weissin Tutkimuksesta (Die Ermittlung, 1965), joka käsitteli Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäyntejä vuosina 1963-1965. Ryhmämme lähti liikkeelle asennollisesta ja koreografiallisesta kohtauksesta, kokevan ja ilmaisullisen sijaan. Halusimme tutkia tekstin sisältämän hirveyden välittymistä yleisöön, kun kukaan ei näe puhujien kasvoja: esiintyjät seisoimme kasvot pois päin yleisöstä, niin tekstin hirveys korostui, kun äkkiä vain kuunteleminen antoi aikaa kuulla, mitä sanotaan. Kun kukaan ei vaadi katseellaan mitään, voi tuntua siltä, että ollaan yllyttämisen vastakohdan äärellä ja esityksessä vallitsee persoonaton tunnelma. Toisissa kohtauksissa samasta tekstissä leikittiin valon ja anonyymiyden tasojen kanssa. Katsojana en tiennyt istuinko pimeässä katsomossa natsin vai heidän uhrinsa vieressä. Tällainen asetelma voisi toimia yhteyttävänä muotona; olla osana jotain kokonaista eheyttävän teatteriesityksen palapeliä. Keskiviikkoiltana päivä päättyi dosentti Mikko-Olavi Seppälän laadukkaaseen luentoon Teatterimuseolla.

Naturalismi siirtyi pois valokeilasta teattereissa jo 1890-luvulla, mutta työväenteatterit omaksuivat tästä toimivan tyylilajin itselleen: haluttiin kurjalisto näyttämölle. Työväenteatterit ottivat Minna Canthin teokset haltuunsa, kuten mekin torstai-iltapäivällä. Teimme kohtauksia Kovan onnen lapsia -näytelmästä (Minna Canth, 1888), joissa olimme työpaikan menettämisen, lapsen kuoleman ja polttomurhan teemojen keskellä. Kohtauksissa pohdittiin myötätunnon ja säälin herättämisen pintoja: miten kurjaliston elinolosuhteiden, käyttäytymisen ja maailmankuvan saisi välitettyä katsojille. Myötätunto voi näkyä katseessa. Tyhjä katse ja tajuamisen tasot hirvittävänkin teon jälkeen voivat olla puhdistavaa siinä mielessä, että näkee vain toisen ihmisen sellaisenaan irti pahuudesta ja itsekkyydestä. Kontrastin käyttäminen näyttämöllä myös kellistää vaakaa myötätunnon ja inhon tunteiden välillä: näemme isän, jolta viedään rakkaimmat ihmiset pois väkivalloin, vaikka isä on kavaltanut varoja. Kaukainen huuto lapselta isälleen jostain katsomon takaa, hirvittävän kohtalon kielissä pysäyttää täysin. Sitten lähtevät valot. On vain pimeys ja hengitys.

Viikon päätteeksi Seppälä piti meille luennon poliittisesta kabareesta, jossa poliittinen viesti saa populaarin muodon.  Siirryttiin 1960-luvulle, ja lähemmäs tätä päivää ja siihen, miten työelämää on kuvattu viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana erilaisissa teatterikollektiiveissa. Pohdimme myös Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teesejä: mitä hyvä teatteri ei ole ja mitä taiteellisen teatterin tulisi olla. Heräsikin kysymys siitä, että tarvitseeko taiteellinen ambitio todellakin ryhmän jäseniltä ja kollektiivilta kaiken: siis perhe ja yksityiselämä ja kaikki muu ovat toissijaisia. Huoleksi heräsi myös työpaikan säilyttämisen ulottuvuus. Säilyykö työpaikka, jos seurataan sokeasti taiteellista ideologiaa, ideologiaa sinänsä vai kuoleeko jotakin äärimmäisen tärkeää tässä asetelmassa. Työelämän epävarmuus toisaalta vahvistaa tarvetta ideologian ja taiteellisen ambition seuraamiselle.

Iltapäivällä asetimme navigaattorit kohti viikkoa 10: kohti kysymystä, mitä työväenteatteri on 2020-luvulla. Teimme viikolla käydyistä teksteistä tämän päivän versioita vapaalla kädellä. Kohtaukset käsittelivät valtaosin työllistymistä, taiteellista työtä ja nykypäivän kulutuskulttuurin kontrastia suhteessa arvoihin. Näimme immersiivistä ja metatasoista teatteria. Katsoimme Netflixistä Toinen maailmansota väreissä -dokumenttia ja söimme karkkia kylpytakeissa, ja teimme vallankumouksellisia suunnitelmia mustissa paidoissa. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikko oli rankka, mutta antoisa. Pääsimme kiinni siihen perinteeseen, jonka voimme nyt omaksua itsellemme ja näyttää sillä tietä. Tehdä työtä! Tehdä työtä!

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Minkälaista olisi tämän vuosikymmenen työväenteatteri? Mihin asioihin sen olisi tartuttava?

Näitä asioita pohdittiin Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunnan yhteisellä intensiivikurssilla 25.2.-21.3.2020, jonka aiheena oli työväenteatterin historia, työkulttuurin nykytila ja tulevaisuus.

Kurssin vastuuopettajina toimivat yliopistonlehtori Mikko-Olavi Seppälä Helsingin yliopistosta ja teatteriohjaaja Janne Saarakkala. Kurssi oli osa Työväen Näyttämöiden liiton 100-vuotisjuhlaa, ja sen oli määrä päättyä maaliskuussa kiertue-esitykseen, jossa opiskelijat esittävät oman ehdotuksensa 2020-luvun työväenteatteriksi.

Koronavirus kuitenkin sensuroi suunnitelmat ja julkiset esitykset jäivät toistaiseksi hautumaan. Taituri-blogissa julkaistaan eräiden kurssille osallistuneiden opiskelijoiden mietteitä ensimmäisen ja toisen viikon opetuksesta.

 

Mikko-Olavi Seppälä & Janne Saarakkala